Matkakuumeilua – festarielämää Budapestissa elokuussa

Olen matkailijana itsenäinen ja hyvin utelias. Useimmiten olen lähtenyt reissuun yksin (viime vuosia lukuunottamatta), mutta toisinaan silloin on kohdemaassa lähtenyt liikkeelle ryhmä, jonka mukana olen matkannut. Tämä toimintapa kahdesta syystä: ensinnäkin saadakseni mahdollisimman paljon irti kohdemaasta/kohdemaista mukana kulkevan paikallisen oppaan avulla ja toiseksi, tämänkaltaiset reissut ovat pitäneet minut kurissa siltä varalta, että eksyn kameran kanssa haahuilemaan liian kauaksi. On hyvä, että joku tietää mihin ollaan menossa, sillä useimmiten se en ole minä. Olen mielummin seuraaja ja annan ajatuksieni harhailla ja kameran laulaa.

Viime vuodet olen matkustellut useimmiten avopuolisoni Mikon kanssa tai muutaman hengen ystäväporukassa. Elokuussa tähän tulee jännittävä lisäys, sillä Budapest ja erityisesti Sziget-musiikkifestivaali kutsuu minua ja ystävättäriäni. Kyseessä on hyvän ystäväni valmistujaisreissu, joka aika pitkälti menee kyllä leppoisan festarielämän näkökulmasta eikä niinkään tutkimusmatkailun, kuten yleisesti on tapana.

northside_heart

Vaikka kyseinen festivaalitapahtuma on minulle uusi tuttavuus, on tämä Budapestissa järjestettävä tapahtuma vähitellen suomalaisten nuorten tiedossa. Suuni rävähti auki, kun pari viikkoa sitten ehdin viimein tutustua Szigetin alueen sisältöön paremmin. Tiesin, että festarit järjestettäisiin (Óbudan)saarella, mutta en arvannut, että yhdelle saarelle mahtuisi livemusiikin lisäksi sirkus, hääteltta, elokuvateatteri ja kokonainen Afro-Latin-Reggea kylä – ihan vain muutamia alueita mainitakseni. Erilaisia alueita oli pikaisen laskennan mukaan yli 40!

Pienestä opiskelijatapahtumasta vuonna 1993 lähteneestä ideasta on sittemmin kasvanut yksi Euroopan isoimmista festareista. Bongasin internetistä, että vuonna 2011 tapahtuma oli valittu Euroopan parhaaksi suureksi festivaaliksi. Szigetin festivaalialue on auki viikon verran, ja siellä reilu kymmenkunta lavaa ottaa haltuun megatähdet ja uudet tulokkaat ympäri maailman. Festarikansasta noin puolet tulee Unkarin ulkopuolelta, joten monikielistä puhesinfoniaa saan varmasti kuulla sivukorvalla. Taidetaan samalla kokea pari pykälää eteenpäin mennyt festarikulttuuri, ainakin näin Suomen festarikulttuuriin verrattuna.

northside_robin

Vastaavanlaisen kokemuksen sain pari vuotta sitten Tanskan Århusissa Northside -musiikkifestareilla (kuvat ovat siltä reissulta napattuja). Siinäpä hieno festivaali, suosittelen lämmöllä! Se oli ensimmäinen festarikokemukseni ulkomailla. Tapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty, ruokailualueita oli riittävästi ja hyvin monipuolisesti sekä litran juomakannut mahdollistivat sen, ettei tarvinnut viettää suurinta osaa aikaa festareilla jonottamassa. Tanska on muutenkin yksi ystävällisimmistä maista missä olen ollut.

Luulen, että Szigetin kokemus tulee olemaan festarikokemuksena vielä potenssiin kymmenen. En ole ollut festaroimassa Tampereen ulkopuolella moneen vuoteen kalliiden lippujen vuoksi. Ulkomailla rahalle saa vastinetta ihan eri tavalla. Festareilla ruokaileminen ja nesteytys on paljon halvempaa ja alueen sisältöön tutustuessani voin kuvitella, että myös viihtyvyyteen on panostettu eri tavalla kuin mitä olen nähnyt missään aiemmin.

aakoo_northside

Totta puhuakseni, festareista puhuttaessa tulee olo, että olen jo liian vanha kekkuloimaan yömyöhään ulkosalla. Toisaalta ihminen ei ole koskaan liian vanha pitämään hauskaa, ja sitä voi tehdä fiksumpia valintoja, että tarkenee ja jaksaa nauttia myös niistä illan viimeisistä artisteista. Minulle festareissa tärkeintä on nimenomaan musiikki, mutta ystävien kanssa vietettyä aikaa ei toki korvaa mikään.

Valitettavasti itse Budapest jää nyt vähäiselle huomiolle, mutta on mulla siinä supertehokas keskiviikko ennen festarien starttia, jolloin voin harhailla kaupungissa itsekseni kamera seuranain. Suurempaa stressiä nähtävyyksien näkemisestä en suinkaan aio ottaa, mutta fiiliksen mukaan haluaisin saada edes jonkinlaisen mielikuvan Budapestista, sillä juuri nyt minulla ei ole aavistustakaan millaiseen kaupunkiin olen menossa. Vinkkejä voi ja pitää siis antaa! Mihin suuntaan Budapestin keskustasta kameran kanssa lompsisin? Kaikki vinkit ovat kyllä nyt kullan arvoisia! 🙂

Ihanaa kesäviikonloppua kaikille!
-AaKoo

Kun vuoden ensimmäiset kesäpäivät veivät mennessään

Julkaisin loppuviikosta useamman instagram-kuvan profiilissani kahdesta syystä.

Syy 1: Minut yllättivät ulko-ovella kesälämpötilat ja ne veivät minut mennessään (mahdollisimman kaukaksi työpisteen ääreltä). Syy 2: Sain huollosta (parin viikon malttamattoman odottelun jälkeen) uuden puhelimen vanhan tilalle. Edellisestä oli näyttö mennyt pahasti rikki. Voi sitä iloa, kun varapuhelimen sijaan sain totutella taas isompi näyttöisempään puhelimeen ja siinä ei ole kolhun kolhua. Kyllä kuvaaminen on taas niin kivaa! 🙂

Processed with MOLDIV
Kuten olen aiemmin täällä maininnut, olen tehnyt sekä ennen Portugalin talvilomaamme kuin myös sen jälkeen pitkää päivää töissä ja siksi muut harrastukset ja puuhastelut ovat jääneet vähemmälle. Työni videoeditoinnin ja liikegrafiikan parissa on hyvin aaltoilevaa, joskus on enemmän ja joskus vähemmän töitä. Tämä ei siis suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu, mutta nyt alan viimein heräilemään siihen, että ylikuormittavien jaksojen tullessa on oltava toinenkin tapa toimia kuin alistua ja odottaa työtehtävien vähentymistä.

Vaikka pidän työstäni paljon, se ei saa rajoittaa muuta elämääni ja muuttua kuluttavaksi motivoinnin sijaan. Eihän lapsiperheissäkään työ voi rajoittaa liikaa elämää, silloin mennään lasten ehdoilla. Eiköhän tässä iässä ole aika oppia elämään omilla ehdoilla eikä työtehtävien, vaikka toki kiitollinen tänäpäivänä olen, että niitä töitä piisaa.

Tällä viikolla olen opetellut uudemman kerran tasapainottamaan elämääni asioilla, joista nautin ja jotka saavat akkuni latautumaan, kun seuraavana aamuna palaan työpaikalle. Alkuviikosta muun muassa kävin kuukaudeksi venyneen tauon jälkeen kuntosalille, josta yhä elvyn. Jaiks, taisin vähän innostua liikaa. 😀

Onneksi viikkoon ajoittui myös helatorstai. En ikinä tule aliarvostamaan ylimääräistä vapaapäivää. Se teki niin hyvää! Hain aamulla kesäpyöräni – Jopon – taloyhtiön varastosta ja lähdin nauttimaan aurinkoisesta kesäilmasta puistoon eväiden kera.

Ajatuksena oli palata sieltä parin tunnin päästä takaisin ja puuhastella kotona, mutta yllättävä yhteydenotto ystävältä muutti salamanräpäyksessä suunnitelmat ja koko päivä menikin sitten puistoillessa ja fillaroidessa siellä täällä. Nimenomaan ajatuksena auringonvalosta ja hyvän ystävän seurasta nauttiminen. En olisi kyllä parempaa palautumiskeinoja itse keksinyt.

Siinä tuumailtiinkin, että spontaanisuus olkoon tämän kesän motto. Eikö kuulostakin hyvältä? Jotenkin sitä aina kaipaan näin loppukeväästä piristystä ja uusia virikkeitä, ja kesäilmat tarjoavat siihen lukuisia mahdollisuuksia.

Processed with MOLDIV

Sama teema jatkui myös viikonloppuna. Pääsin lempipuuhaani, riippumattoilun pariin! Oijoi! Olen monesti sanonut, että voisin asua kesät riippumatossa. Edellisessä asunnossani, jossa oli isompi parveke, nukuinkin parvekkeella monet helteiset yöt riippumatossa (tosin ne olivat myös kesän kovimmat ukkoset, joten se oli kuin diskossa olisi nukkunut, taivas pisti välkkyen vain). Se oli silti niin kivaa.

Päästiin talvitauon jälkeen viikonloppuna myös grillauksen makuun ja oi nam, miten hyvältä maistuukaan kauden ensimmäiset grillattavat. Vietimme aurinkoista alkuiltaa Mikon lapsuudenkavereiden luona Korialla, Kouvolan kupeessa.

En tiedä kiinnostaako teitä minun viikonloppupuuhasteluni, mutta yritän tässä vain sanoa, että päästäkää irti välillä velvollisuuden köysistä ja antakaa kesätuulen viedä mennessään. Nauttikaa siitä pysähtyneestä hetkestä. Sillä on iso terveydellinen vaikutus. Kuten myös koiran antamilla pusuilla. 🙂

image

Täynnä virtaa jälleen puhkuen (ja hieman kuolaa valuen),

-AaKoo

Ystävyydestä

Olen huono pitämään yhteyttä. Syy tähän on yksinkertainen, ja varmasti yleinen. Arkeni on melkoista rumbaa taajamajunien ja paikallisbussien tahtiin töihin ja takaisin kaupunkiin (Tampereelle). Sen jälkeen kiiruhdan vielä harrastusten ja arkipuuhastelujen pariin. Illansuussa olen kotona. Seuraa päivän paras hetki, uppoudun viltin alle sohvan nurkkaan ja jumitan siinä loppuillan.

Silloin somekanavat laulavat, mutta harvemmin otan suoraan yhteyttä ystäviini (hädintuskin edes vieressä istuvaan avopuolisooni). Otan heihin yhteyttä vasta silloin, kun on pakko. Olen niitä ihmisiä, joiden kommunikaatio toisten kanssa rajoittuu facebookin tai instagramin tykkää -painikkeen varaan. Kun ei ole pakko olla reipas, olen laiskiainen ja päivän saavutukset huomioiden, ylpeä siitä. Tämä varmasti on karsinut joitakin ystävyyssuhteitani elämän varrella ja tiedostan kyllä ongelmani.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan ystäviäni, ja he ovat minulle hyvin tärkeitä. Ystävät tekevät elämästä hauskan ja irtauttavat minut aika ajoin arjen oravanpyörästä. Näin 30 ikävuoden kynnyksellä, sitä kuitenkin huomaa usein pohdiskelevansa, miten nämä ihmiset ovat löytyneet viereeni ja sinnikkäät yhä pysyvät siinä. Olen heistä suunnattoman kiitollinen. Huomaan nyt, miten ystävyyden merkitys muuttuu vanhetessa.

Olen myös huomannut eräänlaisen kaavan toistuvan ystävyyssuhteissani. Peruskoulusta lähtien, jokaisesta opinahjosta on löytynyt minulle 1-2 luottoystävää. Kuitenkin, kun aikaa kuluu muutama vuosi valmistumisesta, välit ovat (viimeistään sitten) kylmenneet – paria henkilöä lukuunottamatta. Pelkästään erilaiset elämäntilanteet eivät tätä selitä, ja siksi kaava hämmentää minua. Mitä itse olen tehnyt väärin? Onko luonteessani jotain sellaista mikä ärsyttää ihmiset pois luotani? Tai yleisellä tasolla – miksi vankaksi luulemani ystävyyssuhteet katkeavat? Miksi yhteydenpito on niin hemmetin vaikeeta? Voiko näihin kysymyksiin edes löytyä vastausta?

Ihmissuhteet ovat meikäläiselle aina ollut mystinen arvoitus. Haluaisin kuitenkin uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Ja että kaikilla kohtaamisille on tarkoituksensa. Toiset jättävät isomman jäljen kuin toiset. Suurimmat arvet katkenneista ihmissuhteista ovat tapahtuneet silloin, kun ei ole tullut selkeää päätepistettä. Viimeistä keskustelua, jäähyväisiä, loppuratkaisua. Sama koskee myös tilanteisiin, jolloin välit tulehtuvat pahasti. Silloin anteeksianto saattaa vaatia pitkän prosessin. Itseäni on kovasti auttanut alla oleva sitaatti asian pähkäilyyn. Turhaan myrkyttää itseään pahalla ololla. Parempi antaa anteeksi ja mennä elämässä eteenpäin.

Anteeksianto on taakasta luopumista, parempaan tulevaisuuteen investoimista. Kantaessamme katkeruutta ja vihaa olemme kuin aikeissa myrkyttää jonkun, mutta juommekin myrkyn itse. Antaessamme anteeksi ja päästäessämme irti menneestä annamme itsellemme meille kuuluvan vapauden ja rauhan. – Hyvän Elämän Anatomia: Sara Karlsson ja Pia Sievinen

Tämä on yksi syy, miksi pyrin aina aamuisin nousemaan sängystä positiivisin mielin. Haen myös positiivista energiaa muista. Elämään mahtuu paljon tilanteita, joissa jonkun esimerkiksi työkaverin negatiivinen energia eli huono päivä tai ilkeä asenne tarttuu muihin. Silloin itse otan jalat alleni ja poistun paikalta. Otan herkästi haltuuni muiden ihmisten fiiliksen, myös sen negatiivisen ja se saa minut tuntemaan ahdistuneeksi.

Myös somemaailman uutisvirrat tukevat positiivisuuden ilmapiirin keskellä olemista. Näen usein Facebookia tai Instagramia selatessani erilaisia mietelauseita ystävyyteen liittyen. Sanoma niissä on usein rauhoittava. Ne liittyvät usein elämänmuutoksiin tai ristiriitojen ratkaisuun. Kyllä, minä myönnän monesti haikailevani ystäviä, joihin en ole ollut tekemisissä pitkään aikaan – jopa vuosiin. Valitettavasti elämme kuitenkin hyvin itsepäisessä maailmassa, jossa ei hevillä anneta anteeksi ja keskitytä tulevaan. Ystävyys on kuitenkin aina kahden kauppa.

Tiedostan kuitenkin myös, että joidenkin kanssa vaan napsahtaa ajatukset yhteen ja vaikka välissä tapahtuu mitä tahansa, se sama napsahdus toimii yhä pitkänkin tauon jälkeen. Kaukana ja myös ulkomailla asuvien ystävien kanssa on ihana huomata, kun käy juuri niin. Vaikka tapaamiset jäävät vähiin (1-2 krt / vuodessa), eikä internetin yli viestittelykään kovin aktiivista ole, jälleennäkemiset ovat aina yhtä hauskoja ja helppoja. Etäisyys ei ole aidolle ystävyydelle ongelma. Ikään kuin jatkaisi vaan siitä mihin se edellisellä näkemisellä jäi.

Yksi rakkaimmista ajanvietteistä ystävien kanssa on lauta- ja konsolipelien parissa pelailu. Silloin ei tarvitse vatvoa omia ongelmia vaan päinvastoin. Pelatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun ja on läsnä ystävien kanssa. Anteeksi nostalgisuuteni, mutta se todella on minulle terapeuttista. Siksi aina sanonkin, että pelin voittaminen ei ole minulle tärkeintä, vaan se läsnäolo ja yhdessä viihtyminen. En ole ikinä ollut kovin kilpailuhenkinen.

Mistäkö keksin nyt aiheen kirjoittaa sanasen ystävyydestä? En ainoastaan lähestyvästä ystävänpäivästä vaan, koska tuleva viikonloppu on minulle muutenkin erityinen. Helmikuun toinen viikonloppu on yksi minun alkuvuoden kohokohdistani, koska kaksi vuotta sitten muutimme avopuolison Mikon kanssa omaan kotiin. Viikonloppu osoittautui kaikkien aikojen ystävyyden ja välittämisen superviikonlopuksi. Alkuperäinen idea oli vain tehdä pintaremontti ja muuttaa korkeintaan tärkeimmät tavarat vanhasta asunnosta uuteen. Ystävien ja sukulaisten huikealla energialla teimme kuitenkin sekä pintarempan (eli tapetit saivat kyytiä ja eteinen sai energisen oranssin maalivärin) että muuton ja molempien kaikki tavarat siirtyivät hirmuisella vauhdilla uuteen kotiin.

Se oli ihan älytöntä. Aamusta iltamyöhään paiskettiin hommia. Sitä mukaan, kun edellisten virta alkoi hiipua tulivat toiset uudella innolla jatkamaan siitä mihin oli jääty. He toivat samalla meihin, Mikkoon ja minuun, uutta virtaa jatkaa projektia loppuun. Ilman ystäviä, meidän koti ei olisi meidän näköisemme, mutta kodissa on myös heidän kädenjälkensä, rakkaudellinen kosketus. Aika ajoin katsellessani ympärilleni kotona, fiilistelen tuota viikonloppua ja monia yhteisiä viikonloppuja niiden seinien sisällä sen jälkeen. Ilman heitä olisi monet naurut ja onnenhetket jääneet kokematta, huolet ja maailmanparannushetket purkamatta – unohtumattomista maalaus- ja tapettitalkoista puhumattakaan.

Siitähän ystävyydessä kuitenkin loppujen lopuksi on kyse. Auttamisesta. Välittämisestä. Tukemisesta. Olla tarvittaessa läsnä. Rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Ihanaa ystävänpäivää kaikille!

– AaKoo

Follow my blog with Bloglovin

 

Tyttö, joka halusi nähdä maailman.

Ennen sen syvempiä pohdintoja, on esittelyn aika.

Olen 25v, suomalainen ”inkkarityttö”. Samaistun vahvasti Disney-klassikon Pocahontasin sielunmaailmaan.

20131225-161403.jpg

Sen lisäksi olen hyvin visuaalinen ihminen ja toteutan itseäni värien kautta niin pukutumisellani kuin työssänikin. Tyylini on melko pirteä, mutta kuitenkin hillitty, eikä mikään räikeä joulukuusi. Teen graafikon hommia niin lehtialalla kuin televisio-ohjelmillekin.

Vapaa-aikani vietän usein niin, mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Elän hetkessä – kuten Pocahontaskin. Toisinaan se tarkoittaa tavoitteellista kuntosalijaksoa tai ystävieni parissa rentoutumista, mutta myös laiskat kotipäivät ovat minulle tärkeitä. Rakkain harrastukseni kuitenkin on reissaaminen, sillä koen, että maailmassa on paljon jännää ja kaunista nähtävää!

Jokainen värikäs auringonlasku, lintulaji, laakso ja ranta (vain muutama lueteltuna), ovat ainutlaatuisia omalla tavallaan – eikä tarvitse olla värikylläinenkään asia, mutta haluan kokea ne kaikki!

Ensi vuonna (2014), muutoksen jännät tuulet puhaltavat, sillä kaukomatkat jäävät varmaankin vähemmälle, sillä saan päästää alkuvuodesta sisäisen sisustusarkkitehtini valloilleen oman kodin sisustamisessa, ja siihen varmaan palaa rahaa, kun oikein innostun. Reissaamista en kuitenkaan unohda vaan keskityn enemmän Euroopan kohteisiin, lähempääkin löytyy mielenkiintoisia kohteita.

Elämä osaa kyllä yllättää, ja sepäs tässä nyt hymyilyttää.

-AaKoo