Jostain syystä aina näin uuden vuoden kynnyksellä tulee vahvasti toiveikas olo onnekkaammasta uudesta vuodesta. Se tuntuu jopa vähän hölmöltä, kun tälläkin hetkellä elämäni on jo tällaisenaan kohdillaan. Minulla on ihana rakastava perhe, pieni tiivis ystäväpiiri, minulla on työpaikka – vieläpä juuri minulle täydellinen ja olen perusterve ihminen. Saako sitä muuta toivoa?
Niin, olisi tietty kivaa, jos joskus jäisi rahaa säästöönkin ettei tarvitsisi miettiä miten palkka riittää laskuihin ja ruokakuluihin loppukuusta. Ja kyllä, olisi ihanaa matkustella paljon enemmän. En koe, että se on liikaa pyydetty.
Niinpä tein tänään asialle itselleni merkittävän peliliikkeen (olin pohdiskellut asiaa jo pitkään). Valittamisen sijaan tein tänään yritysilmoituksen ja muutin unelmani tavoitteiksi. Unelma siitä, miten seikkailut ulkomailla olisivat satunnaisten retkien sijaan säännöllisiä tai jopa vielä enemmän. Älkää pelästykö, en suinkaan ole tekemässä mitään radikaalia, työpaikkaani en ole jättämässä tai muuten tyhjän päälle hyppäämässä. Uskon kuitenkin unelmaani ja tiedän, että elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolelta.
Perustin tänään toiminimen asioista, joiden parissa todella viihdyn – valokuvauksen ja visuaalisen viestinnän. Jälkimmäisestä omaan vahvan ammatillisen kokemuksen, mutta valokuvauksessa olen (vain) innokas harrastelija. Näiden kahden osa-alueen turvin teen jatkossa satunnaista kuvaus- ja visuaalisen viestinnän keikkaa (kuten graafikon hommia), jolla rahoittaisin reissu-unelmaani vähitellen.
Feather On The Move on nyt virallisesti toiminimi. Pari vuotta sitten perustin blogin unelmasta, joka oli silloin vain hento ajatus. Nyt se unelma on taas kulkenut yhden askeleen lähemmäksi todellisuutta.
Jos haluat ikuistaa valokuvin omat tai ystäväsi juhlat tai kaipaat uutta ilmettä käyntikorttiin – ota yhteyttä. 🙂
Unelmani ei suinkaan siis ole ollut yrityksen perustaminen vaan unelmani on aktiivinen reissaaminen. Totta puhuen, ihan hirvittää ajatella, että sitä ollaan nyt sitten yrittäjä! Pienen pienin askelin tässä lähdetään liikkeelle vaikka tavoitteet ovatkin suuria, ei niitä kuitenkaan hetkessä tarvitse saavuttaa.
Suuri tavoitteeni on löytää itseni jälleen Väli-Amerikasta – tällä kertaa Jamaikalta – ja välitavoitteeni on muun muassa nautiskella elämästä Barcelonan tapas-ravintoloista. Jää nähtäväksi toteutanko tavoitteeni vuoden vai viiden vuoden aikavälillä. Varmaa vain on, että tapanani ei ole luovuttaa, mutta elämä osaa heittää omia kapuloitaan rattaisiin, joten tästä hankkeesta varmastikin tulee mielenkiintoista.
”Lykkyä pyttyyn, sulkajalka!”
Seikkailumielisin terveisin,
AaKoo
Ja psst! Torstaina suunnataan lentokentälle! Sulkajalka totta vie heräilee viimein horroksesta. 🙂
Tällä viikolla olen ollut melkoisessa intiaanihurmiossa. Se on kyllä näin kesäaikaan jokavuotinen ilmiö. Keskiviikkona fiilistelin kolmen vuoden takaisia valmistujaispäivänä otettuja kuvia. Minulla oli juhlissa yllättäen intiaaniprinsessateema. Paras ystäväni loihti minulle upean meikin ja kynnet sekä luottotukkalääkärini taikoi minulle pidemmän tukan ja teki minulle ihanan lettimohikaanikampauksen. Se oli todellakin melkoinen muodonmuutos tavallisesta maalaistytöstä intiaaniprinsessaksi.
Viikolla intiaanileikkiunelmassani toteutui seuraava etappi. Olen pari vuotta sitten kokeillut melontaa Näsijärvellä samaisen Hiking Travel Hit:in vuokrauspalveluiden kautta. Sen samaisen luonto- ja hyvinvointimatkailun perheyrityksen, jonka kautta talvella vuokrasimme lumikengät ja potkukelkan pariksi tunniksi käyttöömme. Tänä kesänä halusin toteuttaa unelmani melontakurssille osallistumisesta. Jos vaikka oppisi jotain hyödyllisempää kuin ominpäin melomaan takaperin ympyrää keskellä järveä.
Huom! Yritin tehdä varauksen netissä, mutta sähköpostitse sain selville, että netin varauspalvelu ei olekaan käytössä. Joten jos innostut osallistumaan Hiking Travel Hit:in -kursseille, LAITA SÄHKÖPOSTIA, nettivarauksen sijaan!
Kurssi on periaatteessa kaksiosainen, mutta voi osallistua vain toisellekin kahdesta peräkkäisestä kurssikerrasta. Tunnilla edetään oman tason mukaan, joten ymmärtääkseni ei olisi maailmanloppu, jos ensikertalaisena olisi osallistunut suoraan jatkotunnille merkitylle kurssikerralle.
Osallistumismaksu suoritetaan käteisellä paikan päällä tuntikohtaisesti, joten vaikka ilmoittautuisit ennakkoon ja tulisikin äkillinen este, niin ei tarvitse sumplia maksettua kurssimaksua takaisin. Toisaalta osallistuessa molemmille kurssikerroille tulee suorittaneeksi samalla yleiseurooppalaisen EPP (Euro Paddle Pass)-mallin mukaisen EPP1 taitotestin. EPP-kortin saat lisämaksusta.
Kaupinojan rantapoukamassa tapahtuvissa melontakursseissa vuorottelevat kajakin ja inkkarikanootin kurssit (kaksi viikkoa kumpaakin) aina kesäkauden loppuun syyskuun loppupuolelle asti. Tässä vaiheessa herää varmasti tietämättömille kysymys, mikä on näiden kahden eroavaisuus?
Nyt kannattaa lukea tarkkaan, sillä kajakki ja kanootti menevät helposti sekaisin (ainakin allekirjoittaneella). Ensinnäkin kajakkia melotaan kaksilapaisella melalla ja kanoottia melotaan yksilapaisella melalla. Lisäksi kajakki eroaa kanootista siinä, että sen kansi on umpinainen ja kanootissa eli ”avokanootissa” tai ”intiaanikanootissa” kansi on avoinainen.
Kajakissa melojan istuimen kohdalla on siis aukko, joka yleensä suljetaan ns. aukkopeitteellä sen jälkeen kun meloja on istunut kajakkiin, jotta kannelle roiskuva vesi ei pääse kajakin sisään. Sen tulisi olla piukea kuin rummun kalvo. Kahden melojan kajakkia kutsutaan kaksikoksi.
Keskiviikkona opeteltiin alkeita ja ensi keskiviikkona edetään jatko-opetuksellisiin taitoihin kajakin kanssa – mielellään paremmassa säässä. Myrskytuulet tekivät tuloaan. Ei tosin tullut kylmä, sillä sain hyvät ohjeet sähköpostitse miten tulisi pukeutua kurssille.
Minulla oli päällä hengittävä korkea hupullinen fleecepaita ja kuoritakki sekä paljasjalkakengät, trikoot ja kuorihousut. Näin tuuli ei häirinnyt ja lämpö pysyi kehossa. Ja kyllähän siinä tuli myös viuhtomalla lisää lämpöä kroppaan. Käsineetkin minulla oli mukana, mutta ohjaaja suositteli ne ottamaan pois, jotta saisin paremman otteen melasta eikä vedessä märillä käsineillä tekisikään mitään.
Ennen vesille menoa kuivaharjoiteltiin nurmikolla melan käyttöä. Vierestä kulkevat lenkkeilijät varmasti ihmettelivät, miksi ihmeessä 8 ihmistä istuskelee nurmikolla ja huitovat epämääräisesti melan kanssa. Toiminta varmasti muistutti enemmän niityn niittämistä kuin melomista – vielä siinä vaiheessa. Kun siinä aikamme kuivaharjoittelimme saimme siirtyä lähemmäksi rantaa.
Käytiin läpi vielä varusteet. Kaikilla oli päällä pelastusliivit ja pujottelimme päällemme aukkopeiton pelastusliivien korkeudelle, hieman jopa sen alle. Kävimme muun muassa läpi kajakin oikeoppisen tavarasäilytysaukkojen sulkemisen, jalkapetaalien säädön, oikeanlaisen istumisasennon sekä kajakkiin menemisen. Sitten oli aika mennä vesille.
Sää oli keskiviikkona melko haasteellinen ensikertalaiselle. Paljon puhuttu Salomon-myrsky teki tuloaan Pirkanmaalle ja vesi oli kaikkea muuta kuin tyyni. Tästä syystä pysyteltiin pitkälti rannan tuntumassa.
Sitä mukaa kun ohjaaja avusti oppilaan kajakin kyytiin ja työnsi vesille, kaatui aiemmin vesille laskettu oppilas tyrskyissä useimmiten kumoon. Tämä hidasti jonkin verran puolentoista tunnin kestoisen kurssin etenemistä, mutta kyllä me kaikki kahdeksan oppilasta räpiköitiin lopulta vedessä yhtä aikaa ja loppua kohden melko mallikkaastikin.
Sään vuoksi päädyttiin opettelemaan ihan vain tärkeimpiä perusteita eli eteen- ja taaksepäin melonnan perusteet, pysäytyksen, kääntymiset sekä sivuttaissiirtymisen.
Minua jännitti vesille meno hurjasti, sillä muistikuvissani jyskytti vielä viime kertainen kaatumiseni kajakin kanssa, kun menetin tasapainoni. Heti alkuun kuitenkin opin, että olin istunut kajakissa todennäköisesti silloin vääräoppisesti jalat suorana. Polvet tulisi olla kajakin reunoja vasten, jolloin jalat muodostavat ikään kuin kolmiot vastakkain, jolloin tasapaino on vankempi ja tukipiste laajempi.
Samaten opin miten tärkeä selän asennolla on tasapainon ylläpitämisessä. Jotenkin olin oppinut nojaamaan hieman taaksepäin, joka ohjaajan mukaan horjuttaa tasapainoani turhaan. Oikeanlainen asento ja rytmi löytyi kuitenkin nopeasti ja ohjaaja kehuikin minua, että olin kuin ankka vedessä kajakkini kanssa. Vähitellen ymmärsin, että voin rentoutua, sillä ohjeet ja tekniikka alkoivat siirtyä takaraivoon.
Silloin aurinkokin kävi meitä tervehtimässä. Olisin halunnut vain sulkea silmäni hetkeksi ja liukua aaltojen mukana eteenpäin. Se ei valitettavasti ollut nyt mahdollista. Meitä oppilaita oli kahdekan, joten tuo pieni rannanpoukama alkoi paikoitellen käydä ahtaaksi, jos ei mennyt samassa rytmissä kuin toiset. Menimme rinkiä ensin myötäpäivään ja sitten vastapäivään.
Melko navakan tuulen vuoksi sai kyllä tehdä käsillä ja yläkropalla töitä, että sai kajakin käännettyä haluttuun suuntaan. Välillä kyllä innostuin menemään omiakin reittejä, mutta nopeasti sitten käänsin kurssini, ettei käynyt vahinkoa tai ajautunut kielletylle vastarannan puolelle, jossa tuuli olisi ottanut kajakkista vahvan otteen.
Tärkeimmät vinkit melonnan alkeiskurssille:
Pukeudu sään mukaisesti. Vesistöissä on aina viileämpää kuin maalla. Suositellaan esimerkiksi kuoritakkia ja vesistöön sopivia jalkineita. Paljainjaloin on parempi kuin lenkkarit jalassa.
Pidä kädet suorana meloessa. Oikea ote melasta löytyy, kun nostat kätesi ilmaan 90-asteen kulmassa.
Pidä selkä suorana ja jännitä kevyesti keskikroppaa. Älä nojaa! Silloin tasapaino pysyy paremmin.
Pidä keula vastatuulessa. Silloin aallot eivät iskeydy kajakin kylkiin vaan kulkeutuu kajakin läpi.
Kurssi tulee maksaa käteisellä, joten muista ottaa kurssille käteistä mukaan!
Kaupinojan Hiking Travel Hitin kurssihinta: Opetuksen hinta 20e + vuokrakajakki 10e = 30e / kurssikerta
Lajissa todellakin omat arjen huolet unohtuivat, kun piti oikeasti olla läsnä ja keskittyä tekemiseensä. On kyllä niin rentouttavaa lainehtia veden päällä, katsella pitkälle horisonttiin, ja viettää hetki itsensä kanssa. Itseään toisinaan kiroten, mutta enimmäkseen fiilistellen elämää ja sen suomia mahdollisuuksia. Siinä ohessa unohdin aivan kokonaan aiemmat pelkoni kaatumisesta ja jopa kesäflunssani, joka oli silloin tuloillaan.
Milloinkohan sitä kasvaa aikuiseksi, ja unohtaa nämä intiaanihömpötykset? Toivottavasti en koskaan. Alla vielä Pocahontasista tutun ”Just Around The River Bend” -laulun (suom. Virta minne vie) eka säkeistö ja kertosanat.
On tullut kai katsottua hivenen liian monta kertaa tuo Disney-tarina, sillä pisti hymyn kasvoille, miten hyvin nuo sanat kuvastavat omaa elämänfilosofiaani tänäpäivänä. Aina hapuilemassa seuraavia unelmia ja tavoitteita elämässä. Minulle elämä on suuri seikkailu. Ei tiedä mitä voi saavuttaa, jos ei yritä ja kurota oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
What I love most about rivers is: You can’t step in the same river twice The water’s always changing, always flowing But people, I guess, can’t live like that We all must pay a price To be safe, we lose our chance of ever knowing What’s around the riverbend Waiting just around the riverbend
I look once more Just around the riverbend Beyond the shore Where the gulls fly free Don’t know what for What I dream the day might send Just around the riverbend For me Coming for me
Pocahontas (Disney) – Just Round The River Bend
Toivottavasti teidänkin kesään kuuluu liikunnan ilo. Kerro ihmeessä, mitä kivaa itse olet harrastanut tällä viikolla?
Monument Valley, tarkemmin sanottuna Monument Valley Navajo Tribal Park. Sen kuiva autiomaa on täynnä karua historiaa. Eroosio on muovannut luontoon suuria kivipaaseja, jotka nykyään näkyvät monien tunnettujen elokuvien – Thelma Ja Louise, Indiana Jones & Viimeinen ristiretki ja Forest Gump – taka-alalla.
Minulla oli kunnia vierailla siellä yhdeksän vuotta sitten. Tämä matkakertomus on siis jo pidemmän aikaa tehnyt tuloaan.. Valitettavasti silloin ei ollut panoraamakameroita eikä hd-videokuvamahdollisuutta, mutta toivottavasti kuvat ja videoklipit välittävät yhteisön lämmön ja alueen ainutlaatuisen kauneuden, jota vaalin sydämessäni loppuelämäni.
Laakso on Yhdysvaltojen osavaltioiden Utahin ja Arizonan rajalla. Sen asukkaat ovat vanhaa intiaanikansaa, navajoita (navajon-kielellä diné, ”ihmiset”). Aikojen saatossa he ovat keskitetysti siirtyneet asumaan navajoille tarkoitetussa reservaateissa. Näitä itsehallintoalueita on Arizonan ja Utahin lisäksi myös New Mexicon osavaltiossa. He ovat nykypäivän yksi runsaslukuisimmista alkuperäiskansoista Pohjois-Amerikassa ja heitä on erään laskennan mukaan kaikkiaan noin 300 000, mutta tällä alueella vain joitakin kymmeniä perheitä. Tähän lukuun sisältyvät kaikki, jotka ilmoittavat vähintään yhden isovanhemmistaan navajoksi. Heihin oli kunnia tutustua.
Huomioitavaa on, että turisteille merkitylle puisto-alueelle (Monument Valley Navajo Tribal Park) pääsee vain navajo-oppaan seurassa. Monument Valley on Navajoille pyhää aluetta.
Kuten Ruta Mayan -matkakertomuksen pitkähkössä pohjustuksessa kerroin minulla on tapana käyttää valmistujaisjuhlissani saaamani lahjarahat matkailuun. Lyhentämättömänä. Ylioppilaslahjaksi saamani lahjarahat ja lisättynä siihen vielä kaikki säästöni, sain kerättyä tarpeeksi rahaa matkustaakseni ensi kertaa valtameren yli Pohjois-Amerikkaan. Nuorelle ihmiselle Yhdysvallat on usein melkoinen järkäle ymmärrettäväksi, ja voin kyllä sanoa, että sitä reissua en unohda koskaan.
Osallistuin STS:n ja Trek American järjestämälle ryhmäretkelle, joka koostui 16-18-vuotiaista nuorista. Ajoimme minibussilla mantereen halki. Kolmen viikon aikana näimme toistakymmentä osavaltiota, lukuisia kaupunkeja sekä historiallisesti että luonnontieteellisesti merkittäviä paikkoja. Saavuimme laaksoon henkeäsalpaavien Grand Canyonin maisemien jälkeen, joten odotukseni olivat korkealla. Allaolevassa videosta näette, mitä itse näin kun saavuin Utahin rajalle, Navajojen vaatimattomalle itsehallintoalueelle.
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ilmastointi puhalsi täysillä ja nuorten puheensorina peitti alleen ryhmänohjaajamme ohjeistukset ja esittelyt seuraavasta kohteesta (siksi videossa ei ole äänet päällä vaan musiikki). Niinpä tyydyin vaipumaan ajatuksiini ikkunan vieressä ja katsoin tarkkaavaisesti läheneviä voimakkaan punaisen värisiä kivipaaseja. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Olihan Grand Canyonkin huima paikka, mutta tätä kohdetta olin odottanut vielä enemmän.
Tämä oli ensimmäinen kosketukseni oikeiden intiaanien elinympäristöön ja elintapoihin. Olin pelkkänä korvana. Jollain oudolla tavalla tunsin olevani kotona. Muistan vieläkin sen tyynen rauhallisuuden tunteen, joka minulla oli, kun nousin minibussista ja katselin ympärilleni. Huokasin syvää henkeä ja nautin jokaisesta sekunnista.
Jätimme minibussimme Navajoiden reservaattiin ja hyppäsimme paikallisen ”katumaasturin” eli huputetun lava-auton kyytiin. Lähdimme tutustumaan laaksoon ja sen historiaan tarkemmin. Meitä ohjeistettiin ulkona vielä uudemman kerran pukeutumaan pitkähihaiseen paitaan ja kasvot peittävään huiviin, sillä kyydissä heikka pöllyisi ja saattaisi tuntua iholla polttavalta. Ilmalämpötila oli n. 30-asteen tienoilla, tielämpötila oli aika paljon enemmän. Onneksi kuuntelin ohjeistusta tällä kertaa. 😉
Lava-auton lavalle tehdyillä istuimilla oli hurjan hauskaa nauttia vauhdin huumasta, mutta samalla myös jokseenkin haastaavaa jonglöörata kahden stillkameran ja yhden videokameran kanssa (sain jälkimmäisen myös yo-lahjaksi). Ei toivoakaan, että puhelimeni olisi silloin kelvoitettu mukaan valokuvauskalustooni.
Kuten nimikin sen sanoo, Monument Valley on laakso, jossa on monumentteja, kivipaaseja. Niiden koetaan kertovan pilkahduksia historiasta. Aluksi katselimme ja ihmettelimme niitä silmät pyöreinä, sillä meistä kukaan ei ollut nähnyt mitään vastaavaa aiemmin. Suomessa autiomaat ja tuulien muokkaamat kivipaasit ovat aika harvassa.
Monumenttien välistä pujoteltiin kuoppaisia hiekkateitä. Paikalla oli tosin muitakin. Melkein ruuhkaksi asti. Meidän suomalaisten kanssa yhtä aikaa oli kaksi ryhmää Ruotsista. He olivat samanikäisiä nuoria kuin mekin. Kuten videosta kuulette, ei juuri nautittu hiljaisuudesta kyydissä, sillä melkoista kolinaa lava-autoista kuului ja kamera-arsenaalini sai hilpeyttä aikaan amerikkalaisessa ohjaajassani. 🙂
Oli iltapäivä, joten auringon valo vain kaunistui iltaa kohden ja muutti kivipaasimuodostelmat hehkuvan oranssiksi. Tämä johtuu kiviaineksen ja hiekan rautaoksidista. Halu kuvata kivipaasimuodostelmia ja muuta luontoa vain siis yltyi, mutta kamerani olivat toista mieltä. Niistä loppui yksi toisensa jälkeen akku. Silloin en osannut vielä nauttia paikallaolosta niin paljon kuin kameran takana olemisesta, mutta viimeistään akkujen loputtua kameroista, niitäkin hetkiä onneksi päivään mahtui. Siksi varmaan muistankin vielä tapahtumat kuin ne olisi tapahtuneet eilen.
Huom! Ei tarvitse mennä turisteille tarkoitetulle puisto-alueelle nähdäkseen alueen kuuluisammat kivipaasimuodostelmat. Ihan autoreitin varrelta näkyvät John Ford’s Point sekä Mittenit. Mittenien uskotaan olevaan kuva kolmesta sisaruksesta, joista vasemmanpuoleisen polvillaan rukoilevan hahmon erottaa helposti.
Valitettavasti en onnistunut löytämään kuvia edellä mainituista nähtävyyksistä, mutta suosittelen googlettamaan nuo nimet niin näette, että nuo kivipaasimuodostelmat ovat ehdottomasti näkemisen arvoiset.
Parasta päivässä mielestäni oli kuitenkin upeista maisemista huolimatta tarinat ja historia. En valitettavasti muista allaolevan videon kivipaasien muodostaman luolan nimeä, mutta sen akustiikka oli mieletön! Tuuli ja hiekka oli kovertanut kalliokupolin kattoon kotkan silmän ja siitä oli hahmoteltavissa pään muoto ja siipi.
Siellä suljimme silmät ja kuuntelimme perinnemusiikkia. Myös sinulla on nyt mahdollisuus kokea sama. Tosin paina ensin play-nappia ennen kuin suljet silmäsi. Videossa kerrotaan myös kalliokupolin kuviosta, kun en itse oikein ensin hahmottanut kotkan hahmoa katossa.
Puiston vetonaulana toimivat navajojen esi-isien muinaiset asumukset, joihin pääsimme myös sisälle. Kuitenkaan enää harva asui niissä tänäpäivänä.
Kuva hieman hämää, se ei aivan ole niin matala kuin miltä tuossa yläpuoella näyttää. Tällaisen söpön yksiön olisin mielelläni halunnut ottaa mukaani ja sijoittaa Tampereelle. Mitäköhän siitä olisi seurannut?
Kuten ylläolevasta kuvasta huomaatte, sisällä mahtui hyvin seisomaan ja seuraamaan perheen isoäidin puuhastelua käsitöiden parissa ja samalla, kun perheen lapsenlapsi kokkasi tortillaleipiä.
Navajo-oppaamme kertoi meille heidän elintavoistaan ja harrastuksistaan pitkät pätkät. Jokaisella tehdyllä asialla, esineellä ja tavalla oli tarkoitus. Kaikki pohjautuivat esi-isien opetuksiin ja kokemuksiin. Ainoan merkin tai oikeastaan asian, jossa näin pilkahduksen nyky-yhteiskunnasta oli yksinäinen koripallokori kivipaasien välissä.
Kunnioitan suuresti heidän tapojaan ja arvostan, että ovat pystyneet säilyttämään ne niin autenttisena eivätkä ole ottaneet siihen mukaan juurikaan länsimaisen kulttuurin piirteitä vain koska ei ole tarvis. Allaolevan kuvan säännöt kiteyttävät mielestäni hyvin Navajojen uskomukset.
Suomennos paidasta:
VAROITUS! Perinteinen Navajo-yhteisön jäsen ei uudistu.
Ei hylkää perinteikkäitä uskomuksia
Ei hylkää äidinkieltään.
Ei ole pakotettu leikkamaan tukkaansa.
Ei alistu.
Ei hanki lupaa metsästää.
Ei juhli Columbuksen päivää.
Tämän uskomattoman oppitunnin jälkeen ajelimme takaisin leirintä-alueelle, jossa minibussimme sijaitsi. Paluumatka ei kuitenkaan sujunut ihan ongelmitta vaan juuri illan hämärtyessä lava-autostamme loppui bensa kesken. Olimme arviolta reilun kilometrin päässä määränpäästä.
Ei siinä auttanut muuta kuin pistää autosta vaihde vapaalle ja nuoriso pihalle autosta työntämään auto perille asti. Niin totta tosiaan teimme ja siitä saimme kyllä elinikäiset naurut ja sydäntälämmittävän tarinan eteenpäin kerrottavaksi.
Illastimme vielä yhdessä Navajojen kanssa. Söimme heidän juhlaruokiaan ja nautimme laulu- ja tanssiesityksistä. He pukeutuivat meitä varten kansallispukuihinsa ja saimme ottaa heidän kanssaan yhteiskuvia. Oli pilkkopimeää, mutta silti kovin lämmin, joten hyvin tarkeni vielä kesähepenissä. Minua jotenkin naurattaa, ettei tyylini ole yhdeksässä vuodessa juurikaan muuttunut. Lätsät ja huivit ehkä vaihtaneet hieman väriä, mutta siinäpä se. Tukka on vaan pidentynyt.
Pahoitteluni ylisanojen ylikäytöstä, mutta tätä kirjoittaessani fiilikset tuosta päivästä heräävät mielessäni jälleen eloon. Olen muutenkin todella fiiliksissäni, kun näen tanssieistyksiä. Ehkä se on se niiden esiintyjien palo tanssimiseen ja tässä tapauksessa kulttuurin liittäminen osaksi tanssiaskeleita, mikä kiehtoi. Minulle se oli hyvin koskettava ilta. Toivottavasti ymmärsin kiittää heitä, että hekin tiesivät sen.
He pyysivät myös mukaan tanssiin, mutta itse tyydyin ujouteni vuokseni kuvaamaan ja taltioimaan muiston kuviksi muille ryhmäläisilleni. Tässä otoksia iltaohjelmasta. Tärkeää asiaa muun muassa siitä, miten ihmiset käyttävät sanaa ”indian” väärin. Mies selostamassa ei ehkä näytä Navajolta, mutta sanookin olevansa perheensä ”valkoinen” lammas.
En uskonut, että ilta olisi voinut tästä vielä parantua, mutta sen kruunasi yöpyminen kirkkaan tähtitaivaan alla makuupussissa. Eihän siinä aluksi malttanut nukkua, kun tähdet näkyivät niin kirkkaina, kun oltiin kaukana kaupungin säihkyvistä valoista ja kuu oli eri tavalla kallellaan kuin Suomessa. Pari tähdenlentoakin näin. Se oli huikeeta. Alla hieman väsyneen näköistä porukkaa seuraavalta aamulta.
Poistuessamme Navajojen mailta otimme vielä ryhmäkuvan eräästä elokuvasta tutusta maisemasta toistaen elokuvan päähenkilön juoksuaskeleet – kukin tyylillään. Tunnistatko elokuvan kuvasta? Saimme juosta maantietä ainakin kymmenisen kertaa edestakaisin, jotta ohjaajamme saivat otettua kuvan meidän jokaisen kameroilla, huoh! Sinä päivänä olin hyvin onnellinen.
Jos siis olet menossa Grand Canyonin suuntaan ja suuntaat seuraavaksi Las Vegasiin niin Monument Valley on aivan siinä reitin varrella. Poikkea moikkaamassa Navajon väkeä puolestani ja kerro terveiset!
Suljen silmät ja annan mielikuvituksen juosta. Kuvittelen silmän kantamattomiin jatkuvat hiekkarannat, lämpimän kevätpäivän ja raikkaan tuoresmoothien kädessäni. Keskustassa jyrkkenevät kadut ovat suomalaiselle hurja näky, mutta matkatessa vanhalla keltaisella ratikalla, ne osoittautuvat elämykseksi. Sympaattisella korttelinpätkällä mosaiikkiset yksityiskohdat, ja värikkäät rakennukset vievät huomioni. Kuulen fadon rytmin läheisessä puistossa. Ihmiset tanssivat siellä härkätaistelun elkein. Paikka on kuin San Francisco siirrettynä Eurooppaan – tätäkö on Lissabon?
En ole ollut Lissabonissa aiemmin, mutta tällainen mielikuva minulle on kaupungista tullut. Viime vuonna minun piti lähteä joogalomalle, joka osittain olisi sijoittunut Lissaboniin ja osittain Portugalin eteläkärjessä sijaitsevaan pikkukylään. Harmillisesti se matka peruuntui. Huhtikuussa on revanssin aika. Tällä kertaa, en lähde joogalomalle, mutta eiköhän sieltä löydy kaikkea muuta kivaa nähtävää ja puuhasteltavaa.
Olemme Mikon kanssa hyvin leppoisia matkailijoita. Ei juosta hiki hatussa nähtävyydeltä toiselle vaan fiiliksen mukaan lähdetään tallustelemaan johonkin suuntaan. Kun tulee jokin kiva kahvila tai terassi vastaan, istahdetaan ja jaloitellaan hetki. Välillä on ihan vain mukava istuskella ja ihmetellä ohikulkevia paikallisia ja päästä sisälle paikalliseen sykkeeseen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Mikko maistelee paikallisia erikoisoluita, ja minä fiilistelen persoonallisia kadunpätkiä ja maistelen paikallisia herkkuja.
Kuljemme usein jalan, mutta joskus on järkevämpää ottaa Mikon pyörä kainaloon ja hypätä paikallisliikenteen kyytiin kaupungin toiselle laidalle. Tällä kertaa suuntaamme mahdollisesti myös kaupungin ulkopuolelle, sillä jokin sympaattinen pieni rantakohde tai kylä kiinnostaisi tutkia paremmin. Katsotaan lähempänä mikä fiilis on (ja miten säät suosivat kauemmaksi tehtyjä päivän retkiä). Toisaalta en myöskään uskalla fiilistellä matkaa ihan järjettömästi vielä, ettei tule takapakkia. Olen vähän taikauskoinen, varsinkin Lissabonin suhteen. Tapamme mukaan varmasti avaamme pienen matkaoppaan vasta lentokoneessa ja annetaan lomatunnelman viedä mukanaan.
Nämä kuvat toivottavasti välittävät saman letkeän lomatunnelman, joka meillä itsellämme on reissuilla. Kuvat sijoittuvat muun muassa Kööpenhaminaan, Amsterdamiin (se olen minä violetissa takissa kirjaimen alla) ja Kuubaan. Kuvat voi muuten klikata halutessaan isommaksi.
Tämä reissu tulee olemaan tämän kevään talvilomakohteemme. Facebookin uutisvirtaan pompsahti eräänä aamuna tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Ennen sitä vasta palloilimme ajatuksilla mihin haluaisimme pidennetyksi viikonlopuksi suunnata. Lämmin kaupunkiloma oli ainakin allekirjoittaneella kovasti pohdinnassa.
Tämä tarjous oli Lentodiilien julkaisema Lissabonin tarjous, johon sisältyi meno-paluu-lentojen lisäksi 5 yötä 4*hotellissa. Yleensä hankimme lennot ja majoituksen erikseen (ja majoitus harvemmin hotellista), mutta nyt kokeilimme uutta lähestymistapaa. Molemmat yhdessä olivat hyvässä tarjouksessa, eikä hotellikaan ole hassumpi sijainniltaan (ja kaiken lisäksi vielä uusi), niin siinä kohtaa oli pakko pyyhkiä unihiekat äkkiä silmistä ja miettiä asiaa tarkemmin. Impulssiivinen luonteeni ei antanut enää periksi.
Tuo numerosarja otsikossa ei suinkaan ole sorminäppäryyteni taitoleikki vaan ovelasti ilmaistuna lähtöpäivämme, vielä 7 viikkoa ja sitten se on vamos – letsgo!
– AaKoo
Ps. Uudet lukijat, muistakaa blogin Facebook-sivut! Sinne tiputtelen toisinaan muun muassa ekstramateriaalia aihepiireihin liittyen ja reaaliaikaisia höpinöitä.
Puiston vetonaulana toimivat navajojen esi-isien muinaiset asumukset, joihin pääsimme myös sisälle. Kuitenkaan enää harva asui niissä tänäpäivänä.
