Itserakkauden vaikeudesta

Kesäloma. Se helpoin ajankohta pitää huolta itsestään. Väärin. Päässä ruksuttaa, mitä kaikkea pitää muistaa tehdä tai mitä tulisi tehdä nyt, kun on aikaa enemmän olla kotona. Siispä pakenin Italiaan. Pää on kuitenkin yllättävän vaikea saada mukautumaan tähän hetkeen. On vaikea päästää irti suorittamisesta, puuhasteluun olisi niin helppo hukuttaa ajatukset.

En ole ylisuorittaja-tyyppi, mutta oma hyvinvointi jää helposti muiden asioiden jalkoihin. Haluan antaa kaikkeni toisille, mutta en osaa suhtautua samalla tavalla itseeni. Sanonnan mukaan, itseään varten täällä eletään, mutta itse en osaa ajatella noin itsekkäästi. Kun muilla on asiat hyvin, itselläni on kaikki hyvin + jokunen lisäkilo takataskussa. Tähän toimintapaan pyrin tekemään nyt muutoksen. Tulin siis opettelemaan itserakkautta Italiaan – joogan ja läsnäolon kautta. Itseäni varten.

Jooga on ollut rakas harrastukseni jo vuosia. Sekin jäi kuitenkin kaikkien muiden harrastusten (kuten blogin kirjoittelun) tavoin velvollisuuksien jalkoihin puoli vuotta sitten uuden työn myötä. Nyt olen joogalomalla puolen vuoden joogatauon jälkeen. Käytännöllisesti katsoen siis lähden taas nollasta. Masentavaa, mutta jooga on siitä ihana laji, että suorittamista ei sallita. Vaikka olen taas se kömpelö norsunpoikanen taiteilemassa joogamaton päällä, joogaharjoitus antaa rohkeutta olla sinut sen kanssa, että olen jälleen laiminlyönyt omaa hyvinvointiani.

Siksi ajattelinkin toimia tällä viikolla päinvastaisesti tapojeni sijaan. Ei ole pakko sännätä sinne ja tänne. Täällä Pohjois-Italiassa, Liqurian rannikolla Cinque Terressä olisi hurjan paljon nähtävää ja koettavaa, mutta tällä kertaa otan ihan vain pienin askelin. Rannan hiekka varpaiden alla ja auringon jäljet olkapäillä riittävät tältä erää.

IMG_8095

Tällä kertaa keskityn itseeni ja toimin tuntemusteni mukaan. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Näennäinen viikkoaikatauluni koostuu 1-2 joogatunnista/päivä ja parista patikointiretkestä kukkuloilla. Siinä se. Muun ajan käytän ajatusteni työstämiseen ja auringosta nauttimiseen. Kaikkiin harjoituksiin ja patikointiretkiin ei ole pakko osallistua.

Olen kyllä salaa rakastunut tähän pienen kalasatamakylän Monterosso al Maren tunnelmaan ja lintujen viserrykseen. Sellainen on kyllä aina viehättänyt minua enemmän kuin suurkaupungin vilske ja ahtaus. Täälläkin tuntee itsensä kyllä pieneksi, kun on melkoiset kukkulat muistuttamassa itsestään joka puolella.

Alue kuuluu Unsecon maailmanperintölistalle ainutlaatuisen ulkomuotonsa ja historiansa takia. Mitä kaikkea kukkulat ja sen ihmiset ovat nähneetkään. Alue on moneen kertaan ollut luonnonarmoilla (tuhoisat mutavyöryt ym.), historian tapahtumista puhummattakaan, mutta jälleen alue kukoistaa upeampana kuin koskaan. Siitä voisin ottaa oppia.

Kirjoittelen tätä tekstiä rantakadun kahvilassa paikallista foccacia-leipää lounaaksi maistellen. Kävin äskettäin kävelemässä rannalla ja kastamassa varpaat Liqurian aallokossa. Uskomatonta, että lähdin taas reissuun tajuamatta, että olen tosiaan Italiassa ensimmäisen kerran elämässäni. Nautin elämästä nyt täysillä – omilla ehdoillani. Se ei ole keneltäkään pois vaan päinvastoin. Sen oivaltaminen on ollut tämän päivän rikkaus.

Aurinkoisin lomaterveisin,
AaKoo

Lumihuippuiset Andit

Näin talvisena päivänä ajatukseni harhailevat vähän erilaisiin talvimaisemiin. Andien huipulle. Siitä on yli kaksi vuotta, kun tapasin ensimmäisen kerran Etelä-Amerikan mantereen. En kuvitellut näkeväni reissulla lunta, mutta toki tiesin, että Andien vuoristo tulisi reissun alkuvaiheessa minibussilla ylitettyä ja voi pojat, miten ikimuistoiseksi retkipäiväksi se osoittautui.

Heräilimme aamuvarhain vilkkaasta Santiago de Chilestä eli Chilen pääkaupungista. Muistan olleeni vielä melko unenpöpperöinen, kun nousin minibussiimme. Edessä olisi pitkä ajopäivä, joten jalassa oli rennot haaremihousut ja paljasjalkatossut. Ennakkoon postissa tullut matkaohjelma oli kehottanut pakkaamaan mukaan pipon ja hanskat, sillä ilma viilenisi korkeammalle noustessa. Olisi kannattanut lukea se tarkemmin.

Tarkoituksena oli ylittää Andit ja saapua Argentiinaan. Jännittäväksi ylityksen teki se, että oli epävarmaa saadaanko ylityslupaa sääennusteissa Andeille luvatun lumimyrskyn vuoksi. Päätimme kuitenkin mennä kokeilemaan onneamme. Ensimmäisen rajapisteen tuntumassa oli moni muukin tullut katsomaan tilannetta (jonon pituus arviolta 2 km). Seassa oli niin turistibusseja, rekkoja kuin pieniä henkilöautoja – kaikenlaista porukkaa turistista vaariin ja kuopukseen.

1

Odotellessamme rajan avautumista, jaloittelimme. Otimme kuvia ja ihmettelimme kohoavia vuoristoja. Kävi nopeasti selväksi, että Andien vuoristojono on massiivinen muistutus luonnon mahtavuudesta. Itse harvemmin tulee oltua noin lähellä vuoristoisia maisemia. Miten pieneksi sitä itsensä tunsikaan. Siinä jäivät Manhattanin pilvepiirtäjät helposti toiseksi vaikka nekin hirvittävät korkeudellaan joka ikinen kerta.

Pari tuntia myöhemmin jono nytkähti viimein liikkeelle. Mutkikas serpentiinitie (kannattaa katsoa alla olevia kuvia tarkemmin ja klikata isommaksi) kuljetti päättymätöntä letkaa eteenpäin – ja ylöspäin. Silloin sai kyllä kamera laulaa. Jokaisen mutkan jälkeen tuntui maisema näyttävän aina uudelta, korkeammasta perspektiivistä. Siinä olisi varmasti korkeanpaikan kammoista henkilöä alkanut heikottamaan ja osa ryhmäni matkalaisista oli turvautunut huonovointisuuslääkkeisiin. Itse vaan ihmettelin ja tapitin maisemia suu auki. Niitä en halua unohtaa ikinä.

Parhaimmillaan nousimme 3200 metriin.

Mitä lähemmäksi tulimme vuoriston huippuja, sitä selkeämmäksi tilanne alkoi viimein meikäläisellekin hahmottumaan. Ulos astuessa saattaisi tulla kylmä. Ainakin meikäläisen varustuksella. Enkä ollut ainut. Meistä suurin osa oli lähtenyt reissuun sillä ajatuksella, että viettäisimme Etelä-Amerikassa lämpimän ja aurinkoisen ”kesäloman” keskellä suomalaista talvea. Pieleen meni se arvaus.

Huipulla meidät marssitettiin ulos autosta passintarkastukseen. Ekassa jonossa saimme laput, jotka tuli täyttää. Toisessa jonossa lapun toinen puolisko annettiin toiselle virkailijalle (toisesta puoliskosta luovuttiin, kun poistuttiin maasta). Ja kolmannessa jonossa saatiin vielä leima passiin merkiksi, että passinhaltija on nyt Argentiinassa. Aika perusteellista hommaa ja kylmähän siinä jonotellessa tuli.

Koska olimme rajanvalvonta-alueella, minulla ei ole valitettavasti näyttää huipulta kuvia, mutta olisittepa nähneet ilmeeni, kun nousin autosta ja lumihiutaleet leijailivat kasvoilleni. Olin ihan, että just, piti sitten tulla näkemään lumisadetta Andeille asti. Suomessa sitä olin nähnyt ihan riittämiin. No ei, toki vuoristo teki suuren vaikutuksen vaikkakin kirkkaalla kelillä maisemat olisivat varmasti olleet paljon upeammat. Matkaohjelmassa sanottiin, että 6 959 metriä korkea Aconcagua -vuori olisi kirkkaalla säällä näkynyt helposti. No eipä näkynyt.

4

Pettymykseni unohtui kuitenkin hyvin nopeasti, sillä oli ruoka-aika.

Argentiina. Tuo täyteläisten punaviinien ja kookkaiden pihvien maa. Ensimmäiset järkäleen kokoiset pihvit tuli naposteltua pian rajan ylityksen jälkeen sympaattisessa pienessä Laguna del Inca -järven tuntumassa sijaitsevassa kylässä – ja aivan pilkkahintaan. Tuli tunne, että Argentiinassa pihvit ovat samassa arvossa kuin meillä Suomessa kanankoivet. Halvalla sai vatsansa täyteen ja vielä laadukkaalla lihalla (tai niin ainakin meille väitettiin).

Kylässä oli hieman aavemainen tunnelma, sillä siellä ei näyttänyt paljon asutusta olevan (lumivyöryjen turvallisuussyistä) ja siinä ilmeisesti vain ohikulkijat pysähtyivät syömään ja jaloittelemaan. Onhan opittua maantiedon tunnilta, (mutta on se silti jännä), miten lähemmäksi vedenpintaa tultaessa kasvillisuus monipuolistui ja värien kirjo laajentui. Tunsin heti itseni iloisemmaksi, kun näin kaupungin rakennusten ja kasvillisuuden väriharmonian. Ei nuo jylhät karun näköiset vuoristot taida olla oikein meikäläisen juttu.

Lopuksi pari kuvaa kyseisen päivän määränpäästä, ihan vain kontrastiksi yllä oleviin jylhiin vuoristokuviin. Kuvat ovat argentiinalaisesta pienestä kaupungista Mendozasta (700 m korkeudessa). Kasvillisuus siellä todella oli värikästä ja sopeuduin hyvin joukkoon kirjavine vaatteineni. Noissa haaremipöksyissä minä tosiaan lompsin Andien yli. En oikein sopinut vuoristomaisemaan yhtä hyvin kuin tuolla Mendozassa.

– AaKoo

ps. On pakko vielä mainita, että reissumme oli tässä vaiheessa vasta alkuvaiheessa. Mitä pohjoisemmaksi matkasimme, sitä lämpimämmäksi kelit muuttuivat. Etelä-Amerikan ”kiertueeni” oli hyvin vaihteleva kaikin eri tavoin – niin lämpötilan vaihteluiden kuin maiden eroavaisuuksien suhteen. Jokaisesta Etelä-Amerikan maasta, tai itse asiassa jopa jokaisesta kaupungista ja kylästä saisi kyllä oman tarinansa. Ihan vain tämän ajatuksen tueksi, voisin ottaa seuraavaksi matkakertomuksen aiheeksi kostean trooppisen Iguassun putoukset (Iguazu Falls) Argentiinan ja Brasilian rajalla. 😉

Ruta Maya – matkakertomus

Jos meikäläisen lähipiiriltä kysyttäisi, millainen matkailija olen, he kertoisivat; ”meidän Kaisa on nähnyt paljon maailmaa ja se on käynyt jo kaikkialla” ja kuulessaan radiosta Haloo Helsingin biisin ”Maailman toisella laidalla”, heille tulee mieleen meikäläisen seikkailut ja päähänpistot. Itse olen enemminkin sitä mieltä, että olen päässyt vasta alkuun.

Ensimmäisestä Espanjan reissusta lähtien (sijaintina oli silloin Torremolinos ja vuosi muistaakseni 1998, olin 10-vuotias) olen halunnut nähdä maailmaa ja tutustua uusiin kulttuureihin. Silloin kyseessä oli kahden ystävyksen reissu mummolaan, sillä ystäväni isoäiti asui silloin talvet aurinkorannikolla Espanjassa. Voi juku, miten ihanaa oli kokea etelä-Euroopan lämpö ja pehmeä hiekkaranta varpaiden välissä ensimmäisen kerran.

Sittemmin aina, kun tuli juhlat (rippijuhlat tai valmistujaisjuhlat), niin tämä tyttö pyysi lahjaksi rahaa ja käytti rahat reissaamiseen – mitä kauemmaksi pääsin, sen parempi. Koska blogin nimi on ”Feather On The Move” eli vapaasti suomennettuna sulan seikkailut tai sulka liikkessä, niin olisi varmaankin luonnollista aloittaa reissusta, josta sulkatatuointi sai ideansa. Tällä kertaa kerron reissun melko laveasta näkökulmasta, mutta jatkossa pyrin matkakertomuksien olevan rajatumpia tietystä näkökulmasta tai sitten päivän kestoisia tarinoita.

Tämä matkakertomus sijoittuu Väli-Amerikan kristallinkirkkaiden vesien äärelle, jossa erittäin ystävälliset paikalliset opettivat minulle uuden merkityksen kiltteydelle ja vaatimattomuudelle. Ja ne värit, aah, mikä värien kirjo! Siellä tällaisen värifanaatiikon silmä lepäsi. Kyseessä oli amerikkalaisen matkanjärjestäjän Trek American järjestämä ryhmämatka ”Ruta Maya” Maya-intiaanien historian lähteille. Ja voi pojat, sisäinen intiaanisieluni heräsi eloon. Vakuutuin, että edellisessä elämässä olen asustellut noilla seuduilla. Tunsin olevani kotona.

Mitä olisi matkakertomus ilman kuvia. Ei mitään. Kuvakarusellien ohessa kerron pieniä palasia kolmiviikkoisesta reissusta läpi Meksikon ja Guatemalan (matkan kolmas maa, Belize on sitten oma lukunsa), viidakkojen ja Maya-temppeleiden, enimmäkseen kaukana turismin keskittymistä, Mayojen jalanjäljissä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Siinä missä useimmat kuvaa selfieitä turistinähtävyyksillä, itse otan pari askelta ensin taaksepäin, tarkastelen ympäristöä ja kuvaan mielummin, jotain erilaista, jotain kaunista. Samalla itse jään kuvista useimmiten pois, korkeintaan varpaat näkyvät kuvissa. Minulle paikallisten seuraaminen ja heidän kanssaan kommunikoiminen on paljon avartavampaa kuin turistirysissä kiertäminen. Toki käytiin patikoimassa myös tunnetuimmilla Maya-temppelillä Meksikon Chichen Itzalla ja Tulumissa, mutta siellä oli niin paljon turisteja, että ne kuvat eivät kerro edes puoltatotuutta paikkojen vaikuttavasta historiasta. Kun taas ylhäällä kuvassa olevalla Guatemalan Palenquen kaupunkiraunioilla saimme kävellä rauhassa ilman turistiruuhkia. Tosin olimme liikkeellä varhain, ja ajankohta oli 2011 joulun välipäivinä, mikä varmasti vaikutti asiaan.

Palenquelta ostin paikallisilta käsityöläisiltä pienen taulun, jossa oli sulka, ja sen sisään maalattuna pöllön hahmo (alla olevassa taulukuvassa keskellä). Heti tiesin, että tuon kuvan tulisin jonain päivänä tatuoimaan jalkapöytääni. Alla olevassa kuvakarusellissa nuo kaksi sinikylläistä kuvaa ovat Guatemalan Panajachelin kaupungista. Voitte kuvitella miten uskomaton tunne oli herätä uuteen vuoteen (2012) tuolta. Jestas, kuin unessa olisi ollut.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Myönnettäköön, että reissuun lähtiessäni, luin kyllä esittelytekstin mielestäni pariinkin kertaan kunnolla, mutta en kuitenkaan ollut sisäistänyt, etten matkani aikana tulisi olemaan Meksikon puolella kuin muutaman hassun päivän. Ja minä siis olin hehkuttanut kaikille etenkin sitä, että pääsisin Meksikoon, jiihaa! Guatemalasta ja Belizestä, en edes tiennyt juurikaan mitään. Olen aina ollut aika huono ottamaan etukäteen selvää matkakohteestani, fiiliksen mukaan kuljeskelen mielelläni, pieni matkaopas mukanani. Kyllä oli maalaistyttö ihmeissään, kun löysi itsensä elämänsä seikkailusta.

Kommelluksilta ei vältytty. Heti alkupäivinä, käytössämme ollut auto meni juuri ennen Meksikon ja Guatemalan rajaa vaihtoon vääränlaisten rekisterikylttien vuoksi, jonka vuoksi majoitumme yllättäen pieneen Campeche-kylään, jossa oli sääntö ettei naapurilla saanut olla samanväristä taloa (kuva alla). Ihana sääntö, miksei tuollaista voisi olla Suomessa! 😀

Kommelluksia reissulla tapahtui paljon, pari melko vaarallistakin, esimerkiksi milloin oltiin ”merihädässä” isolla järvellä, kun pienehkön veneemme moottori viottui yllättäen pimeään aikaan, eikä veneessämme ollut valoja. Onneksi oli matkapuhelimet ja kaikilla isokokoiset kamerat mukana, niin ei kai siinä, salamanvalot vaan räiskymään, että muut veneilijät näkisivät meidät. Tulin siinä ottaneeksi pari sataa kuvaa veneemme katosta, jotta salamanvalo välkkyi kauaksi järvellä. Loppu hyvin ja kaikki hyvin, ja pelastuimme parissa tunnissa ja pääsimme vielä illalla opettelemaan aitojen tacojen tekoa. Siitä on videokuvaakin olemassa.. 😉

Alla olevasta kuvakarusellista mainittakoon tuo ihana mökki viidakossa/ranchillä, jonka terassilla oli kaksi riippumattoa. Minulle kävi tuuri, koko mökki olikin vain minulle. Siellä nukuin muutaman yön ruususen unta pinkin hyttysverkon alla. Olen aikamoinen riippumatto-fani, niin voitte kuvitella mun ujon kiljahduksen, kun näin mökin ensimmäisen kerran. Aivan ihastuttava piilopaikka. Ja kas, kyllä joukkoon näköjään mahtui yksi kuva, missä itsekin olen Tikalin temppelirauniolle kiivenneenä. Huikeat maisemat vai mitä? Hah, tutut varmaan tässä vaiheessa hieraisee silmiään tuota mun poikatyttö -lookia, mutta kaikenlaista on tullut kokeiltua.. 😉

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tosiaan, nyt on kaikki aihepiirit (hyvinvointi, ruoka ja matkailu) ja meikäläisen suurimmat mielenkiinnon kohteet ikäänkuin esitelty. Jatkossa pääsette lukemaan rajatumpia aihepiirejä, syvennetään ja hämmennetään soppaa jonkin verran.

Toivottavasti pääsitte vähän jyvälle, millaisesta reissaamisesta pidän. Kysykää ihmeessä lisää, jos tulee mieleen jotain, mitä haluaisitte kyseisistä maista tietää. Väli-Amerikka ja sittemmin myös Etelä-Amerikka tulee olemaan meikäläiselle aina lähdellä sydäntä ja palaan sinne tasaisin väliajoin myös fyysisesti uudelleen, tai niin ainakin toivon.

Matkakuumeisin terveisin,
– AaKoo