Eilen vietin onnellisen päivän pienen perheeni kanssa kesäretkellä Kylmäpihlajan Majakalla. Tällä kertaa en niinkään esittele kohdetta, vaan kerron miten päivän miljöö ja auinkoinen keli vei mukanaan. Luvassa on myös paljon kuvia, jotka varmasti kertovat Kylmäpihlajan majakkasaaren tunnelmasta enemmän kuin sanat.
Kun M/V Linnea irtaantui Poroholman leirintäalueen satamasta keli oli pilvinen ja hieman tuulinenkin, mutta laivamatkan aikana tapahtui jotain upeaa: pilvet väistyivät auringon tieltä. Majakkasaarelle saapuessamme oli aivan pilvetön taivas, eikä pitkähihaiselle ollut enää tarvetta. Muistutus kesästä oli palannut luoksemme Rauman saaristoissa. Sitä vähiten odotimme. Uskomatonta.
Pätimme lähteä retkelle Raumalle edellisenä päivänä, joten retkisuunnitelma oli melko extempore. Vähän jännitimme kelejä, sillä muistelimme, että tuuli on merellä aina navakampaa ja 3kk:n ikäinen koiranpentumme Reino saattaisi oirehtia kevyestäkin merenkäynnistä. Laivamatkailusta selvittiin kuitenkin hyvin ja Reinon kuononpää tuhisi taajaan. Hänkin taisi nauttia meri-ilmasta (ja myöhemmin saaren kasvillisuudesta). Hän oli laivamatkojen ainut laivakoira aluksella ja suoriutui hienosti tehtävästään.
Majakkasaari itsessään on hyvin soma ja helppokulkuinen. Sillä välin, kun Reinolla oli ruoka-aika, kävelin Majakan huipulle. Koska on kesäkauden viimeinen viikko, saarella olevia turisteja ei ollut enää paljon ja annoin innokkaimpien kiivetä huipulle ensin. Kun itse sinne kipusin olin siellä yksin. Koko katselutasanne oli vain minun ja kamerani käytössä.
Majakan huippu on yksi minun suosikkipaikoista hiljentymiselle ja pysähtymiselle. Kaikki aistini valpastuvat. Ensimmäisenä toki kuulen meren kohinan, näen tyrskyjen rantautuvan kivikkoon ja seuraan merellä keinuvien joutsenien etenemistä. Tuoksuttelen raikasta meri-ilmaa, lasken kamerani ja suljen silmäni. Tunnen auringon ja pienen viilentävän tuulenvireen kasvoillani – keskityn tähän hetkeen ja teen hetkestä ankkurin mieleeni. Tulee varmasti tilanteita, jolloin haluan palata takaisin tähän levolliseen hetkeen.
Meillä oli myös keskenämme oikein hauskaa. Kävelin Reinon kanssa luodolla, kävimme muun muassa ihmettelemässä isoja aaltoja. Reino yritti vähän komentaakin niitä, mutta totesi nopeasti, että parempi pysyä etäällä rannasta. Hänen kanssaan on helppo kulkea (lukuunottamatta silloin, kun hän bongaa mielenkiintoisia aarteita, eli roskia maastosta). Kivikkoinen maasto oli hyvää harjoitusta hänelle esteiden ylittämiseen ja pienet lammikot hän kiersi nätisti. Hän on kyllä paras mahdollinen reissukoira.
Kotimatkalla olimme koko poppoo yhtä hymyä. Huomasimme myöhemmin myös, että lämmin auringonpaiste oli jättänyt jälkensä kasvoihimme. Minulla paloi nenän pää ja Mikolla niska. Ennen kaikkea oloni oli lähtiessämme hyvin onnellinen. Tällainen leppoisa lomapäivä teki todella hyvää meille kaikille.
Nousin elokuun 10. päivä Tampere-Pirkkalan lentoasemalta lentokoneeseen ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tulevasta. Jos ystäväni ei olisi kutsunut minua mukaansa juhlistamaan valmistumistaan Budapestin reissulle, ei itselleni olisi tullut mieleen matkustaa Unkariin. Se ei vain ollut minua kiehtovien maiden listalla. Kuinka väärässä mielikuvieni kanssa taas olinkaan. Jokainen uusi maa on AINA elämys.
Sain täystyrmäyksen jo ensimmäisenä päivänä, jolloin haahuilin itsekseni kameran kanssa ilman mitään päämäärää. Se, että Budapest ja Unkari eivät olleet matkustuskohteiden top 10 -listallani ei tarkoita, etteikö se voisi yllättää omalla tavallaan ja niin se juuri teki. Hyvä muistutus itselleni jälleen siitä, että aina tulee matkustaa avoimin mielin. Anna maan tulla luoksesi.
Budapest on siis Unkarin pääkaupunki. Se jakaantuu kahteen osaan – Budaan ja Pestiin. Nämä on helppo erottaa toisistaan, sillä Budan puolella on korkeita vehreitä kukkuloita ja Pest on pitkälti alavaa tasankoa ja niiden välissä virtaa Tonava-joki. Heti ensisilmäyksellä, kun saavun lentokentältä keskustaan, näen kaupungista jo suuren osan. Ei tarvitse kuin kurkata Tonavan rannalta ympärilleen ja nähtävää on silmänkantamattomiin.
Budapestin kaupunkikuva on vaikuttava: metsäiset Budan kukkulat, Budan ja Pestin yhdistävät kookkaat sillat, niiden alta vauhdikkaasti virtaava Tonava ja Pestin puoleinen joenranta. Hyvin kaunista seutua. En muistanutkaan kuinka ihanaa on olla reissussa uudessa maassa – ja tällä kertaa ihan itsekseen pitkästä aikaa.
Jätin reissureppuni airbnb:stä vuokrattuun asuntoon ja lähdin samantien tutkimusmatkalle. Ensimmäisenä vastaan tuli lähisiltamme Szabadság híd suom. Vapaudensilta. Ihastuin siltaan välittömästi. Silta yhdistää Pestin Fővám térin ja Budan Gellért térin aukiot. Kävi aika nopeasti selväksi, että vuokra-asuntomme sijaitsi unkarilaisen kulttuurin keskiössä.
Nappasin Fővám térin aukion turisti-infosta kartan mukaan ja kysyin mihin minun kannattaisi mennä nauttimaan paikallinen lounas. Minut ohjattiin viereiselle Váci u.-nimiselle ruoka- ja ostoskadulle, jonka turistiystävällinen unkarilaisista ruoistaan tunnettu Fatâl-ravintola oli kyllä täysin suositusten arvoinen.
Unkarilaiseen ruokakulttuuriin kuuluu tuhdit liha-annokset, joten tilasin paistettua possun potkaa unkarilaisen pastan kanssa. Koska olin lomalla ostin janojuomaksi lemonaden (hassu tapa, joka minulla on ollut yli vuosikymmen) ja ruokajuomaksi lasin valkoviiniä. En tosin arvannut, että ruokien lisäksi myös juomat olisivat päänkokoisia, mutta onneksi ei ollut kiire mihinkään ja lounastin ihan rauhassa sopeutuen uuteen ympäristööni.
Jep, ruuasta olisi riittänyt useammalle hengelle. En jaksanut siitä puoliakaan vaikka minulla oli todella suuri nälkä (en tullut syöneeksi edes aamupalaa, eikä lentokentältä löytynyt mitään mielekästä evästä). Onnekseni Fatâlista sai otettua lopun ruuan mukaan, joten onnellisena söin suussasulavaa mureaa liharuokaa vielä illalla uudemman kerran.
Ruokailun jälkeen tein pitkän kävelyn Tonava-joen tuntumassa. Sillat olivat onnekseni keskenään aivan erinäköisiä. Olen tästä maininnutkin ainakin Budapestin ennakkofiilistely -postauksessa: olen tottunut, että joku olisi puolestani kartalla, jotta itse voin keskittyä kuvaamiseen ja ympäristön tutkailuun. Ja samalla tottumuksella etenin jälleen tosin Budapestin kadut olivat aika suoraviivaiset ja kadut oli merkitty hyvin, niin jopa minä en päässyt eksymään.
Kävelyni huipentui Budapestin suureen kauppahalliin. Monet turistit olivat sinne löytäneet, mikä useimmiten häiritsee fiilistelyjäni paikallisesta tunnelmasta, mutta nyt pystyin keskittymään kauppahallin ihastuttavaan tunnelmaan. Ihana paikka! Siellä todella näin unkarilaisten elintarvikkeiden laajan kirjon ja ostin sieltä suussasulavia nektariineja välipalaksi ja tuliaisiksi unkarilaista paprikajauhetta. Paprikajauhe on yksi tärkeimmistä mausteista unkarilaisessa keittiössä. Paprikaa käytetään mausteena niin liha-, kala- kuin kasvisruoissa ja niitä on seitsemää eri vahvuustasoa. Tosin vahvinkaan ei ymmärtääkseni yllä chilin tasolle. Unkarilaisen ruoan tulee olla mausteista, ei tulista.
Ruoka on kyllä yksi lempiajanviettotavoistani ulkomailla, nimenomaan paikallisen ruoan parissa. Seuraavana aamuna päädyimme tyttöjen kanssa aamupalalle Centrál Kávéház -nimisen ravintolan terassille. Suolaisen aamupalan rinnalla kilistelimme lasillisilla proseccoa. Oi, nam! Ei hassumpi tapa aloittaa virallisesti pidennetty viikonloppu tyttöjen kesken. 😉
Pääsyymme Budapestin vierailuun oli kaupungissa vietettävä viikonkestoinen Sziget -festivaali (upeista festaripuitteista kuvia ja fiilistelyjä myöhemmin). Torstaina olimme vielä reippaita ja ajattelimme ystäväni kanssa kävellä festivaalialueelle Óbudai-saarelle asti. Matkalla näimme lukuisia ihania pieniä yksityiskohtia kaupungista. Erityisesti vanhat ratikat, katutaide ja sillat olivat suosikkejani. Niistä kuvia alla.
Kuten kuvista huomaatte (poissulkien perjantaina otettu ratikkakuva ylimpänä) torstai-päivä oli pilvinen, ja hieman viileä, mutta se ei kulkuamme haitannut. Kohtasimme hieman epätyypillisen Budapestilaisen sään, sillä minulle kerrottiin, että useimmiten elokuussa olisi lämpötilat jopa 40-asteen tuntumassa. Tämä pilvisempi vaihtoehto kävi minun makuuni paremmin, ja sää kyllä poutaantui iltaa kohden.
Suurempi harmini oli huonot kengät ja loputon patikointimatka. Luulimme matkaa alueelle olevan n. 7 km, mutta matkaa tulikin n. 12 km, joten matka kesti odotettua kauemmin, mutta onneksi meillä ei ollut kiire ja lähdimme taivaltamaan hyvissä ajoin. Välissä myös pysähdyimme nauttimaan tapaksia ja kannun sangriaa (kuva alla).
Siinä patikoidessa oli hauska antaa mielikuvituksen lentää. Jos itse asuisin Budapestissa tämä olisi minun autoni. Eikö ole aika sympaattinen pikku-Fiat?
Loppuviikko saimmekin nauttia aurinkoisesta ja lämpimistä – sunnuntaina jopa helteisistä keleistä. Tässä otoksia, jotka tekevät minun mielestäni Budapestista kiehtovan ja kauniin kaupungin – omannäköisensä.
Paljon jäi näkemättä festarien vuoksi, mutta se olikin ennakkoon jo tiedossa. Esimerkiksi Budan tunnetuimmat kukkulat Gellértinvuori ja Linnavuori, jonka huipulla on Budan linna (kuva alla) ja keskiaikainen kaupunginosa (kuva yllä). Niihin haluan tutustua ensi kerralla. Lisäksi Budan kukkuloilta näkyvät varmaasti kauniit näköalat. Ne jäivät tällä kertaa haaveeksi, mutta onpa jotain mitä odottaa seuraavalla kerralla. 😉
Kuljimme perjantaina ja lauantaina festarisaarelle laivalla, joten säästelimme jalkojamme hieman. Saari oli todella suuri ja sen hahmottamiseen meni monta päivää, joten käveltyä tuli kyllä päivien aikana paljon, mutta festarialueesta enemmän sitten toisessa postauksessa. Ei pidä fiilistellä vielä liikaa, mutta sen sanon, että vastaavaa et ole ennen kokenut!
Lähtiessäni Budapestista siellä oli kesä vielä parhaimmillaan. Tässä Budapestista vielä muutama tunnelmakuva, viimeisenä kuvana mielestäni kaupungin vaikuttavin rakennus parlamenttitalo.
Budapestiä suosittelen lämpimästi niin omanelämänsä ruokakritiikoille, kuin oluenmaistelijoille sekä puistoissa viihtyville että shoppailijoille. Puistoja kaupungissa on paljon, ja niiden viihtyvyyteen on panostettu. Shoppailijoille puolestaan tiedoksi, että kuulin, että kaupungissa sai tunnettujen merkkien tuotteita erinomaisin tarjouksin.
Loppuun vielä muutama Budapest-vinkki, jotka itse opin reissulla:
Kiitos unkariksi: Köszönöm
Matkustaminen lentokentältä keskustaan: Ota lentoterminaalin edestä 10 min välein kulkeva E200-bussi, joka vie Kőbánya-Kispest -nimiselle metroasemalle (matkustusaika n. 20 min). Sieltä hyppää M3 -metrolinjalla keskustaan (matkustusaika päätepysäkistäsi riippuen 25-35 min). Hintaa matkalle tulee yhteensä n. 2e.
Itse ostin lentokentältä turistikortin viideksi päiväksi, jolla pääsin kulkemaan kaikilla julkisilla (metrot, bussit, ratikat, lähinjunat, laivaliikenne) niin paljon kuin halusin. Lippu maksoi 5 päivältä yht. 15e. Hassua turistilipuissa oli, että siihen tuli itse merkitä milloin lipun käytön on aloittanut ja se olisi siitä hetkestä vuorokauden voimassa. Melkoinen luotto turisteille, että he osaisivat/muistaisivat merkitä lippuun oikean käyttöajan. Lisäksi itselläni ei ollut kynää mukana, joten se toi merkitsemiseen oman haasteensa.
Jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tutustunut Budapestin kylpylöihin. Ne ovat tärkeä osa kaupungin kulttuuriperintöä. Ja mitä niistä näin pilkahduksia, niin suosittelen! Budapest on siis oivallinen hemmottelukohde!
Toivottavasti tämä postaus toi hieman kesälämpöä takaisin mieliinne.
Kesä on mielestäni parasta aikaa roadtrip -retkille. Silloin taivaanrannan väriskaala on monimuotoisimmillaan, lintuja on näkösällä muitakin lokkien ja pulujen lisäksi ja lämmin sää saa posket punoittamaan. Enkä vielä edes päässyt matkakohteiden rentouttaviin vaikutuksiin. On suorastaan välttämättömyys, että ainakin yksi päämäärätön roadtrip -seikkailu pitää kesän aikana Suomessa tehdä – tältä kesältä se vielä antaa odotuttaa oikeaa ajankohtaa. Toki, jos autoretken tekee Suomen rajojen ulkopuolella, suosiollinen aika matkustaa laajenee sitä mukaa, mitä kauemmaksi lähtee.
Keväällä siirryimme tässä lajissa uudelle tasolle. Tosin vielä pienessä mittakaavassa, mahdollisista tulevaisuuden autoseikkailuista haaveillen. Portugalin kevätlomalla irtaannuimme yhdeksi päiväksi Lissabonin ulkopuolelle. Ajatus oli hyvin yksinkertainen. Vuokraisimme auton ja lähtisimme siihen suuntaan, jossa aurinko paistaisi todennäköisimmin. Ja näin juuri teimme. Lisää Lissabonin matkastamme voit lukea: Lissabon liikuntarajoitteisen silmin ja Voihan Portugali, minkä teit!
Huhtikuisena maanantaiaamuna pakkasimme retkipäivän tavarat mukaan. Tuhdin aamiaisen jälkeen suuntasimme lähistöllä olevaan Europcar -autovuokraamoon. Varttitunnin jonottelun jälkeen tuli meidän asiointivuoro. Kuskiksi valikoitui Mikko, sillä hän on meistä se, joka nauttii ajamisesta ja minä mielummin katselen haaveillen maisemia kameran ollessa valmiudessa kädenulottuvuudella.
Mikon toiveissa oli automaattivaihteinen auto, jossa penkin sai mahdollisimman lähelle polkimia. Meille heti ilmoitettiin, että auto olisi kannattanut varata ennakkoon. Itse halusimme katsoa Lissaboniin tultaessa ensin tilannetta ja säätä, ehtisimmekö lähteä ollenkaan retkelle lyhyen visiittimme aikana. Kävi kuitenkin tuuri, sillä meille löydettiin vielä yksi automaattivaihteinen Smart-auto. Siinäpä vasta soma pieni auto. Ja hurjan ketterä – Suomessa nököttävään Poloon verrattuna.
Pienen matkatavaroiden säätämisen jälkeen (unohdin aurinkolasit hotellille, fail!) pääsimme matkaan ja navigaattoriin laitoimme suunnaksi Faron, Portugalin eteläisessä osassa sijaitsevan pikkukaupungin. Matkaa sinne oli Lissabonista n. kaksi ja puoli tuntia. Saimme navigaattorin puhumaan meille Suomea, niinpä siitä tuli retkikuntamme kolmas jäsen.
Voi juku, sitä vapauden tunnetta, kun ylitimme Lissabonin Ponte 25 de Abril -nimisen sillan. Sen arkkitehtuuri on jäljennös San Franciscon tunnetusta Golden Bridgestä, joten se toi minulle monia ihania muistoja mieleen. SF on yksi lempikaupungeistani.
Mutta takaisin Portugaliin – olimme molemmat pähkinöinä Lissabonin ruuhkaisten katujen jäädessä taakse ja upeista maaseutumaisemista edessäpäin. Lissabon on ihana kaupunki, mutta oli jännittävää nähdä, mitä Portugali piti sisällään pääkaupungin ulkopuolella. Mikko taisi olla eniten innoissaan auton vakionnopeudensäätimestä, koska hänellä ei sellaista ole autossa ennen ollut. Videossa oleva biisi soi radiossa juuri samaan aikaan siltaa ylittäessä.
Kumpuileva maasto, kevääseen heräilevä luonto, miellyttävältä renkaitten alla tuntuva maantie. Portugalin todellinen luonne oli ympärillämme. Mielestäni maa on paljon enemmän kuin sen suuret kaupungit ja pitkät hiekkarannat. Portugalin viehättävyys piilee viiniviljelyksissä, pikkukaupunkien lämpimässä tunnelmassa ja paikallisten hymyilevässä vastaanotossa. Vaatimattomuus todellakin on kaunista – ainakin minun silmissäni.
Ei se määränpää, vaan se matka. Vaikka Faro oli periaatteessa päämäärä, siellä alueeseen parempi tutustuminen oli ajallisesti vähäistä. Voisi pikemminkin sanoa, että kävimme Farossa lounaalla (tuossa vaatimattoman näköisessä kalaravintolassa nimeltä Restaurante O Murta, koska sitä matkaoppaassa kovasti kehuttiin eikä syyttä! Heidän näkemyksensä viinilasillisesta oli viinikannu (joka minun olisi tullut yksin kumota, sillä Mikkohan oli kuski), ja hintaa tälle reissun yhdestä parhaimmasta viininmaistiaisesta tuli huimat 2e! Ja siis ruokakin oli oikein maukasta ja edullista, annokset olivat suuria, joten niillä eväillä pärjättiin iltaan asti.
Kävimme myös kurkkaamassa Faron surffirantoja. Itse surffaajia lautojensa kanssa emme valitettavasti bonganneet, mutta alueella oli monia surffikuppiloita, joiden kesä-aikaan näkisin olevan täpötäyden surffitukkaisia nuoria – naisia ja miehiä. Ja ne aallot, aah! Kyllä autioissakin rannoissa on mielestäni oma viehätyksensä.
Upean seikkailumielisen päivän täydensi hakeutuminen vielä kerran hiekkarannalle. Kuulin ennen matkaa Praia de Odeceixestä, (joka on siis suomennettuna Odeceixe -kylän ranta) ja se oli kotimatkamme ”varrella”. Monen mutkan ja kapeiden tienpätkien jälkeen löysimme paikalle, ja näky oli kyllä kuin paratiisissa. Iltatuuli toi mereltä aallot rantaan. Aurinko paistoi keväisen lämpimästi ja olisin voinut jäädä sinne yöksi hiekkarannalle pötköttämään. Olimme lähestulkoon ainoat rannalla, sillä vielä kelit eivät olleet niin lämpöiset, että auringonpalvojia olisi ollut rannalla.
Lämpimästi suosittelen rannan vieressä olevan kahvilan itsetehtyjä suolaisia ja makeita kakunpaloja ja paikallista giniä. Voisikin sanoa, että kun Farossa käytiin lounaalla niin Odeceixessa käytiin jälkiruokaginillä (tai Mikko kahvilla). Alla oleva aasin kuva seinässä olkoon tärppinä, jotta löydätte tienne oikean kahvilan luokse, kun matkaatte samaisille rannoille.
Syvien huokauksien jälkeen, oli aika suunnata takaisin Lissaboniin. Roadtrip-päivä oli mennyt saavin lailla yli varovaisten odotusten. Mikäs siinä, kun on hyvin huollettu ja ylläpidetty auto alla ja navigaattori jelppaamassa matkalaisia, niin vältyttiin monelta ongelmalta ja eksymiseltä. Ja positiivisella asenteella pärjättiin jälleen pitkälle. Tämän päivän muistoja vaalin sydämessäni aina!
Auto oli meillä kaikkiaan vuokrauksessa 9h 19min ja ajelimme yhteensä 667km auton mittarin mukaan. Autoa palauttaessa kävi ilmi pieni väärinkäsitys, kun luulimme, että auto piti palauttaa tankattuna vuokraamoon, ja myös matkalla tekemämme tankkaukset olisi pitänyt hoitaa eri tavalla, sillä kaikki bensat kuuluivat vuokrauksen hintaan! Vain tietullit maksoivat vuokrauksen lisäksi (ja nekin tiettyyn summaan asti). Maksamamme bensat kuitenkin vähennettiin meidän päivävuokrasta, joten voin vain suositella lämpimästi Europcarin vuokrauspalveluita, olivat ainakin Lissabonissa hyvin avuliaita ja mukavia. 🙂
Olen matkailijana itsenäinen ja hyvin utelias. Useimmiten olen lähtenyt reissuun yksin (viime vuosia lukuunottamatta), mutta toisinaan silloin on kohdemaassa lähtenyt liikkeelle ryhmä, jonka mukana olen matkannut. Tämä toimintapa kahdesta syystä: ensinnäkin saadakseni mahdollisimman paljon irti kohdemaasta/kohdemaista mukana kulkevan paikallisen oppaan avulla ja toiseksi, tämänkaltaiset reissut ovat pitäneet minut kurissa siltä varalta, että eksyn kameran kanssa haahuilemaan liian kauaksi. On hyvä, että joku tietää mihin ollaan menossa, sillä useimmiten se en ole minä.Olen mielummin seuraaja ja annan ajatuksieni harhailla ja kameran laulaa.
Viime vuodet olen matkustellut useimmiten avopuolisoni Mikon kanssa tai muutaman hengen ystäväporukassa. Elokuussa tähän tulee jännittävä lisäys, sillä Budapest ja erityisesti Sziget-musiikkifestivaali kutsuu minua ja ystävättäriäni. Kyseessä on hyvän ystäväni valmistujaisreissu, joka aika pitkälti menee kyllä leppoisan festarielämän näkökulmasta eikä niinkään tutkimusmatkailun, kuten yleisesti on tapana.
Vaikka kyseinen festivaalitapahtuma on minulle uusi tuttavuus, on tämä Budapestissa järjestettävä tapahtuma vähitellen suomalaisten nuorten tiedossa. Suuni rävähti auki, kun pari viikkoa sitten ehdin viimein tutustua Szigetin alueen sisältöön paremmin. Tiesin, että festarit järjestettäisiin (Óbudan)saarella, mutta en arvannut, että yhdelle saarelle mahtuisi livemusiikin lisäksi sirkus, hääteltta, elokuvateatteri ja kokonainen Afro-Latin-Reggea kylä – ihan vain muutamia alueita mainitakseni. Erilaisia alueita oli pikaisen laskennan mukaan yli 40!
Pienestä opiskelijatapahtumasta vuonna 1993 lähteneestä ideasta on sittemmin kasvanut yksi Euroopan isoimmista festareista. Bongasin internetistä, että vuonna 2011 tapahtuma oli valittu Euroopan parhaaksi suureksi festivaaliksi. Szigetin festivaalialue on auki viikon verran, ja siellä reilu kymmenkunta lavaa ottaa haltuun megatähdet ja uudet tulokkaat ympäri maailman. Festarikansasta noin puolet tulee Unkarin ulkopuolelta, joten monikielistä puhesinfoniaa saan varmasti kuulla sivukorvalla. Taidetaan samalla kokea pari pykälää eteenpäin mennyt festarikulttuuri, ainakin näin Suomen festarikulttuuriin verrattuna.
Vastaavanlaisen kokemuksen sain pari vuotta sitten Tanskan Århusissa Northside -musiikkifestareilla (kuvat ovat siltä reissulta napattuja). Siinäpä hieno festivaali, suosittelen lämmöllä! Se oli ensimmäinen festarikokemukseni ulkomailla. Tapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty, ruokailualueita oli riittävästi ja hyvin monipuolisesti sekä litran juomakannut mahdollistivat sen, ettei tarvinnut viettää suurinta osaa aikaa festareilla jonottamassa. Tanska on muutenkin yksi ystävällisimmistä maista missä olen ollut.
Luulen, että Szigetin kokemus tulee olemaan festarikokemuksena vielä potenssiin kymmenen. En ole ollut festaroimassa Tampereen ulkopuolella moneen vuoteen kalliiden lippujen vuoksi. Ulkomailla rahalle saa vastinetta ihan eri tavalla. Festareilla ruokaileminen ja nesteytys on paljon halvempaa ja alueen sisältöön tutustuessani voin kuvitella, että myös viihtyvyyteen on panostettu eri tavalla kuin mitä olen nähnyt missään aiemmin.
Totta puhuakseni, festareista puhuttaessa tulee olo, että olen jo liian vanha kekkuloimaan yömyöhään ulkosalla. Toisaalta ihminen ei ole koskaan liian vanha pitämään hauskaa, ja sitä voi tehdä fiksumpia valintoja, että tarkenee ja jaksaa nauttia myös niistä illan viimeisistä artisteista. Minulle festareissa tärkeintä on nimenomaan musiikki, mutta ystävien kanssa vietettyä aikaa ei toki korvaa mikään.
Valitettavasti itse Budapest jää nyt vähäiselle huomiolle, mutta on mulla siinä supertehokas keskiviikko ennen festarien starttia, jolloin voin harhailla kaupungissa itsekseni kamera seuranain. Suurempaa stressiä nähtävyyksien näkemisestä en suinkaan aio ottaa, mutta fiiliksen mukaan haluaisin saada edes jonkinlaisen mielikuvan Budapestista, sillä juuri nyt minulla ei ole aavistustakaan millaiseen kaupunkiin olen menossa. Vinkkejä voi ja pitää siis antaa! Mihin suuntaan Budapestin keskustasta kameran kanssa lompsisin? Kaikki vinkit ovat kyllä nyt kullan arvoisia! 🙂
Monument Valley, tarkemmin sanottuna Monument Valley Navajo Tribal Park. Sen kuiva autiomaa on täynnä karua historiaa. Eroosio on muovannut luontoon suuria kivipaaseja, jotka nykyään näkyvät monien tunnettujen elokuvien – Thelma Ja Louise, Indiana Jones & Viimeinen ristiretki ja Forest Gump – taka-alalla.
Minulla oli kunnia vierailla siellä yhdeksän vuotta sitten. Tämä matkakertomus on siis jo pidemmän aikaa tehnyt tuloaan.. Valitettavasti silloin ei ollut panoraamakameroita eikä hd-videokuvamahdollisuutta, mutta toivottavasti kuvat ja videoklipit välittävät yhteisön lämmön ja alueen ainutlaatuisen kauneuden, jota vaalin sydämessäni loppuelämäni.
Laakso on Yhdysvaltojen osavaltioiden Utahin ja Arizonan rajalla. Sen asukkaat ovat vanhaa intiaanikansaa, navajoita (navajon-kielellä diné, ”ihmiset”). Aikojen saatossa he ovat keskitetysti siirtyneet asumaan navajoille tarkoitetussa reservaateissa. Näitä itsehallintoalueita on Arizonan ja Utahin lisäksi myös New Mexicon osavaltiossa. He ovat nykypäivän yksi runsaslukuisimmista alkuperäiskansoista Pohjois-Amerikassa ja heitä on erään laskennan mukaan kaikkiaan noin 300 000, mutta tällä alueella vain joitakin kymmeniä perheitä. Tähän lukuun sisältyvät kaikki, jotka ilmoittavat vähintään yhden isovanhemmistaan navajoksi. Heihin oli kunnia tutustua.
Huomioitavaa on, että turisteille merkitylle puisto-alueelle (Monument Valley Navajo Tribal Park) pääsee vain navajo-oppaan seurassa. Monument Valley on Navajoille pyhää aluetta.
Kuten Ruta Mayan -matkakertomuksen pitkähkössä pohjustuksessa kerroin minulla on tapana käyttää valmistujaisjuhlissani saaamani lahjarahat matkailuun. Lyhentämättömänä. Ylioppilaslahjaksi saamani lahjarahat ja lisättynä siihen vielä kaikki säästöni, sain kerättyä tarpeeksi rahaa matkustaakseni ensi kertaa valtameren yli Pohjois-Amerikkaan. Nuorelle ihmiselle Yhdysvallat on usein melkoinen järkäle ymmärrettäväksi, ja voin kyllä sanoa, että sitä reissua en unohda koskaan.
Osallistuin STS:n ja Trek American järjestämälle ryhmäretkelle, joka koostui 16-18-vuotiaista nuorista. Ajoimme minibussilla mantereen halki. Kolmen viikon aikana näimme toistakymmentä osavaltiota, lukuisia kaupunkeja sekä historiallisesti että luonnontieteellisesti merkittäviä paikkoja. Saavuimme laaksoon henkeäsalpaavien Grand Canyonin maisemien jälkeen, joten odotukseni olivat korkealla. Allaolevassa videosta näette, mitä itse näin kun saavuin Utahin rajalle, Navajojen vaatimattomalle itsehallintoalueelle.
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ilmastointi puhalsi täysillä ja nuorten puheensorina peitti alleen ryhmänohjaajamme ohjeistukset ja esittelyt seuraavasta kohteesta (siksi videossa ei ole äänet päällä vaan musiikki). Niinpä tyydyin vaipumaan ajatuksiini ikkunan vieressä ja katsoin tarkkaavaisesti läheneviä voimakkaan punaisen värisiä kivipaaseja. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Olihan Grand Canyonkin huima paikka, mutta tätä kohdetta olin odottanut vielä enemmän.
Tämä oli ensimmäinen kosketukseni oikeiden intiaanien elinympäristöön ja elintapoihin. Olin pelkkänä korvana. Jollain oudolla tavalla tunsin olevani kotona. Muistan vieläkin sen tyynen rauhallisuuden tunteen, joka minulla oli, kun nousin minibussista ja katselin ympärilleni. Huokasin syvää henkeä ja nautin jokaisesta sekunnista.
Jätimme minibussimme Navajoiden reservaattiin ja hyppäsimme paikallisen ”katumaasturin” eli huputetun lava-auton kyytiin. Lähdimme tutustumaan laaksoon ja sen historiaan tarkemmin. Meitä ohjeistettiin ulkona vielä uudemman kerran pukeutumaan pitkähihaiseen paitaan ja kasvot peittävään huiviin, sillä kyydissä heikka pöllyisi ja saattaisi tuntua iholla polttavalta. Ilmalämpötila oli n. 30-asteen tienoilla, tielämpötila oli aika paljon enemmän. Onneksi kuuntelin ohjeistusta tällä kertaa. 😉
Lava-auton lavalle tehdyillä istuimilla oli hurjan hauskaa nauttia vauhdin huumasta, mutta samalla myös jokseenkin haastaavaa jonglöörata kahden stillkameran ja yhden videokameran kanssa (sain jälkimmäisen myös yo-lahjaksi). Ei toivoakaan, että puhelimeni olisi silloin kelvoitettu mukaan valokuvauskalustooni.
Kuten nimikin sen sanoo, Monument Valley on laakso, jossa on monumentteja, kivipaaseja. Niiden koetaan kertovan pilkahduksia historiasta. Aluksi katselimme ja ihmettelimme niitä silmät pyöreinä, sillä meistä kukaan ei ollut nähnyt mitään vastaavaa aiemmin. Suomessa autiomaat ja tuulien muokkaamat kivipaasit ovat aika harvassa.
Monumenttien välistä pujoteltiin kuoppaisia hiekkateitä. Paikalla oli tosin muitakin. Melkein ruuhkaksi asti. Meidän suomalaisten kanssa yhtä aikaa oli kaksi ryhmää Ruotsista. He olivat samanikäisiä nuoria kuin mekin. Kuten videosta kuulette, ei juuri nautittu hiljaisuudesta kyydissä, sillä melkoista kolinaa lava-autoista kuului ja kamera-arsenaalini sai hilpeyttä aikaan amerikkalaisessa ohjaajassani. 🙂
Oli iltapäivä, joten auringon valo vain kaunistui iltaa kohden ja muutti kivipaasimuodostelmat hehkuvan oranssiksi. Tämä johtuu kiviaineksen ja hiekan rautaoksidista. Halu kuvata kivipaasimuodostelmia ja muuta luontoa vain siis yltyi, mutta kamerani olivat toista mieltä. Niistä loppui yksi toisensa jälkeen akku. Silloin en osannut vielä nauttia paikallaolosta niin paljon kuin kameran takana olemisesta, mutta viimeistään akkujen loputtua kameroista, niitäkin hetkiä onneksi päivään mahtui. Siksi varmaan muistankin vielä tapahtumat kuin ne olisi tapahtuneet eilen.
Huom! Ei tarvitse mennä turisteille tarkoitetulle puisto-alueelle nähdäkseen alueen kuuluisammat kivipaasimuodostelmat. Ihan autoreitin varrelta näkyvät John Ford’s Point sekä Mittenit. Mittenien uskotaan olevaan kuva kolmesta sisaruksesta, joista vasemmanpuoleisen polvillaan rukoilevan hahmon erottaa helposti.
Valitettavasti en onnistunut löytämään kuvia edellä mainituista nähtävyyksistä, mutta suosittelen googlettamaan nuo nimet niin näette, että nuo kivipaasimuodostelmat ovat ehdottomasti näkemisen arvoiset.
Parasta päivässä mielestäni oli kuitenkin upeista maisemista huolimatta tarinat ja historia. En valitettavasti muista allaolevan videon kivipaasien muodostaman luolan nimeä, mutta sen akustiikka oli mieletön! Tuuli ja hiekka oli kovertanut kalliokupolin kattoon kotkan silmän ja siitä oli hahmoteltavissa pään muoto ja siipi.
Siellä suljimme silmät ja kuuntelimme perinnemusiikkia. Myös sinulla on nyt mahdollisuus kokea sama. Tosin paina ensin play-nappia ennen kuin suljet silmäsi. Videossa kerrotaan myös kalliokupolin kuviosta, kun en itse oikein ensin hahmottanut kotkan hahmoa katossa.
Puiston vetonaulana toimivat navajojen esi-isien muinaiset asumukset, joihin pääsimme myös sisälle. Kuitenkaan enää harva asui niissä tänäpäivänä.
Kuva hieman hämää, se ei aivan ole niin matala kuin miltä tuossa yläpuoella näyttää. Tällaisen söpön yksiön olisin mielelläni halunnut ottaa mukaani ja sijoittaa Tampereelle. Mitäköhän siitä olisi seurannut?
Kuten ylläolevasta kuvasta huomaatte, sisällä mahtui hyvin seisomaan ja seuraamaan perheen isoäidin puuhastelua käsitöiden parissa ja samalla, kun perheen lapsenlapsi kokkasi tortillaleipiä.
Navajo-oppaamme kertoi meille heidän elintavoistaan ja harrastuksistaan pitkät pätkät. Jokaisella tehdyllä asialla, esineellä ja tavalla oli tarkoitus. Kaikki pohjautuivat esi-isien opetuksiin ja kokemuksiin. Ainoan merkin tai oikeastaan asian, jossa näin pilkahduksen nyky-yhteiskunnasta oli yksinäinen koripallokori kivipaasien välissä.
Kunnioitan suuresti heidän tapojaan ja arvostan, että ovat pystyneet säilyttämään ne niin autenttisena eivätkä ole ottaneet siihen mukaan juurikaan länsimaisen kulttuurin piirteitä vain koska ei ole tarvis. Allaolevan kuvan säännöt kiteyttävät mielestäni hyvin Navajojen uskomukset.
Suomennos paidasta:
VAROITUS! Perinteinen Navajo-yhteisön jäsen ei uudistu.
Ei hylkää perinteikkäitä uskomuksia
Ei hylkää äidinkieltään.
Ei ole pakotettu leikkamaan tukkaansa.
Ei alistu.
Ei hanki lupaa metsästää.
Ei juhli Columbuksen päivää.
Tämän uskomattoman oppitunnin jälkeen ajelimme takaisin leirintä-alueelle, jossa minibussimme sijaitsi. Paluumatka ei kuitenkaan sujunut ihan ongelmitta vaan juuri illan hämärtyessä lava-autostamme loppui bensa kesken. Olimme arviolta reilun kilometrin päässä määränpäästä.
Ei siinä auttanut muuta kuin pistää autosta vaihde vapaalle ja nuoriso pihalle autosta työntämään auto perille asti. Niin totta tosiaan teimme ja siitä saimme kyllä elinikäiset naurut ja sydäntälämmittävän tarinan eteenpäin kerrottavaksi.
Illastimme vielä yhdessä Navajojen kanssa. Söimme heidän juhlaruokiaan ja nautimme laulu- ja tanssiesityksistä. He pukeutuivat meitä varten kansallispukuihinsa ja saimme ottaa heidän kanssaan yhteiskuvia. Oli pilkkopimeää, mutta silti kovin lämmin, joten hyvin tarkeni vielä kesähepenissä. Minua jotenkin naurattaa, ettei tyylini ole yhdeksässä vuodessa juurikaan muuttunut. Lätsät ja huivit ehkä vaihtaneet hieman väriä, mutta siinäpä se. Tukka on vaan pidentynyt.
Pahoitteluni ylisanojen ylikäytöstä, mutta tätä kirjoittaessani fiilikset tuosta päivästä heräävät mielessäni jälleen eloon. Olen muutenkin todella fiiliksissäni, kun näen tanssieistyksiä. Ehkä se on se niiden esiintyjien palo tanssimiseen ja tässä tapauksessa kulttuurin liittäminen osaksi tanssiaskeleita, mikä kiehtoi. Minulle se oli hyvin koskettava ilta. Toivottavasti ymmärsin kiittää heitä, että hekin tiesivät sen.
He pyysivät myös mukaan tanssiin, mutta itse tyydyin ujouteni vuokseni kuvaamaan ja taltioimaan muiston kuviksi muille ryhmäläisilleni. Tässä otoksia iltaohjelmasta. Tärkeää asiaa muun muassa siitä, miten ihmiset käyttävät sanaa ”indian” väärin. Mies selostamassa ei ehkä näytä Navajolta, mutta sanookin olevansa perheensä ”valkoinen” lammas.
En uskonut, että ilta olisi voinut tästä vielä parantua, mutta sen kruunasi yöpyminen kirkkaan tähtitaivaan alla makuupussissa. Eihän siinä aluksi malttanut nukkua, kun tähdet näkyivät niin kirkkaina, kun oltiin kaukana kaupungin säihkyvistä valoista ja kuu oli eri tavalla kallellaan kuin Suomessa. Pari tähdenlentoakin näin. Se oli huikeeta. Alla hieman väsyneen näköistä porukkaa seuraavalta aamulta.
Poistuessamme Navajojen mailta otimme vielä ryhmäkuvan eräästä elokuvasta tutusta maisemasta toistaen elokuvan päähenkilön juoksuaskeleet – kukin tyylillään. Tunnistatko elokuvan kuvasta? Saimme juosta maantietä ainakin kymmenisen kertaa edestakaisin, jotta ohjaajamme saivat otettua kuvan meidän jokaisen kameroilla, huoh! Sinä päivänä olin hyvin onnellinen.
Jos siis olet menossa Grand Canyonin suuntaan ja suuntaat seuraavaksi Las Vegasiin niin Monument Valley on aivan siinä reitin varrella. Poikkea moikkaamassa Navajon väkeä puolestani ja kerro terveiset!
Puiston vetonaulana toimivat navajojen esi-isien muinaiset asumukset, joihin pääsimme myös sisälle. Kuitenkaan enää harva asui niissä tänäpäivänä.
