AaKoon matka unelmahommiin

Luen tällä hetkellä kirjaa nimeltä Unelmahommissa. Sen on kirjoittanut kaksi Suomen pienen blogimaailman sankaritarta Satu Rämö (Salamatkustaja -blogi, Islantilainen voittaa aina -matkakirja) ja Hanne Valtari (Lähiömutsi -blogi), joiden molempien elämänpolut ovat ylä- ja alamäkien kautta kietoutuneet niiden asioiden ympärille, joista he nauttivat kaikesta eniten.

Kirja on äärimmäisen inspiroiva! Se käsittelee omien vahvuuksien kartoittamista, Satu ja Hanne havainnollistavat kädestä pitäen miten unelmat muutetaan tavoitteiksi ja ennenkaikkea muistuttavat, että työn tekemisen ei tarvitse olla pakkopullaa, sen pitää olla kivaa!

Kuten vuodenvaihteessa kirjoitin, olen unelmahommissa jo nyt, mutta toiminimen perustamisen myötä päässä vilisee, mitä muutakin se voisi olla. Toki osaan nauttia tästä hetkestä, mutta oman tekemisen kehittäminen on aina hyvästä.

Olen kirjassa vasta alkupuoliskolla, mutta siitä innostuneena teen kappaleiden lopussa olevat tehtävät omien vahvuuksien kartuttamiseksi. Nyt vuorossa oli oman elämänpolkukartan kirjaaminen, ja päätin jakaa sen kanssanne.

Sitä kirjoittaessa itsekin vasta oivalsin, miten lapsuuden kiinnostuksen kohteet ovat kantaneet uskomattomalla tavalla hedelmää tähän päivään ja kuka ties kuinka pitkälle. Suosittelen harjoitusta kaikille!

IMG_1363

AaKoon matka unelmahommiin

29.8.1988
AaKoo eli Anna-Kaisa (lapsuuden kutsumanimi Kaisa) syntyy pieneen maalaiskaupunkiin Somerolle Varsinais-Suomeen, peltojen keskelle.

1990
MTV3:n sininen pyöreän mallinen pöllöikoni vinkkaa televisiossa silmää. Kaisa-tyttö piiloutuu sohvan taakse. Pelottaa. Saman reaktion aikaan saa myös Rölli. Jälkimmäinen saa saman reaktion aikaan edelleen.

1995
Kaisa-tyttö on lumoutunut televisiosta. Oppiessaan lukemaan, hän opiskelee kaikkien kanavien tv-ohjelmat ulkoa. Silloin tv-kanavia oli vain neljä. Onneksi.

(noin) 1998
Kaisa saa synttärilahjaksi ensimmäisen filmikameran. Värit ja sommittelu kiinnostavat. Kamera on aina mukana.

2000
Kaisa editoi pieniä videoita lempiohjelmien fanikuvista. Lisäksi Kaisa pyrkii kurkkimaan tv-kuvaruudun ulkopuolelle. Televisio-ohjelmien tekeminen kiinnostaa isona.

2002
Ensimmäinen reissu ilman vanhempia. Ystävykset matkaavat Espanjaan aurinkorannikolle Torremolinokseen. Kipinä reissaamista kohtaan on syttynyt!

2004
Kaisa hakee lukioon Tampereella sijaitsevaan Messukylän viestintälukioon ja pääsee sisään. Riemusta kiljahteleva 15-vuotias tyttö pakkaa laukkunsa ja muuttaa Tampereelle.

2006
Kaisa on kesätöissä tätinsä valokuvaamossa Forssassa. Visuaalinen viestintä kiinnostaa enemmän ja enemmän.

2007
Oikeaksi havaittu elämänpolku kasvattaa nälkää. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen Ammattikorkeakoulun mediaopintojen ovet eivät aukea, mutta sen sijaan opinnot alkavat Lempäälässä Pirkanmaan Ammattiopiston graafisen suunnittelun linjalla (lukiopohjanen koulutus).
Valmistumisreissu: Ensimmäinen matka Jenkkeihin tapahtuu isosti. Kolmen viikon reissu mantereen halki alkaa Los Angelesista ja päättyy New Yorkiin. Unelmien reissu, mutta paras palkinto ehdottomasti elämänmittaiset ystävyydet.

2009
Supervuosi.
Työt alkavat työharjoittelun tuloksena paikallislehtimaailmassa mainosgraafikkona.
Syksyllä AaKooksi nimetty nuori aikuinen käy kahta opinahjoa yhtä aikaa. Viimeistelee opintojaan Lempäälässä ja aloittaa opinnot toisella yrittämällä Ammattikorkeakoulussa medianomin koulutusohjelmassa.
Valmistumisen ja uuden opiskelupaikan myötä saa lahjaksi elämänsä ensimmäisen järjestelmäkameran, valokuvaus harrastus saa rutkasti lisäkilometrejä alleen lukuisissa retkissä.

2011
AaKoo suorittaa liikkuvan kuvan graafisia opintoja vaihto-opintoina Southamptonissa, Iso-Britanniassa. Opit: Britteihin en muuta enää ikinä, mutta ystävät ovat kultaa arvokkaampaa ❤
Vuoden huipentaa unelmien matka Mayojen jalanjäjissä Väli-Amerikassa. Inkkarityttö halkesi onnesta.

2012
AaKoo suorittaa televisio-alan työharjoittelujaan Tunisiassa ja Turkissa. Lopputulemana todettakoon, että tämä unelma on nyt nähty. TV-alan kenttätyö ei ole tätä tyttöä varten.
Reissaamisen supervuosi. Kohteina Tunisia, Praha, Turkki, San Francisco, New York, roadtrip Tanskaan. Tuloksena 10 viikkoa Suomessa, loput ulkomailla.

2013
Supervuosi.
Työt paikallislehdestä siirtyvät paikallistelevisioon. Lapsuuden ajan editointikokeilut eivät ole selkeästikään olleet turhia. 😉
Ensimmäinen tatuointi – pohjautuu matkamuistoon Meksikosta – koristaa jalkapöytää. Sulkajalan seikkailut alkavat.
Unelmien opiskelupaikkana pitämäni Tampereen ammattikorkeakoulun tuskien taival loppuu viimein, valmistuminen! Takataskussa editoinnin erikoisopinnot ja rutkasti taiteilijaelämän testailua.
Valmistujaismatka toteutuu loppuvuodesta – Etelä-Amerikan kiertue + Kuuba. Ensikertaa mukana myös kumppani, Mikko.
Loppuvuodesta AaKoo allekirjoittaa oman asunnon kauppapaperit. Nyt on paikka, mitä voi koristaa lukuisilla reissukuvilla ja muilla rakkailla muistoilla.

2016
Supervuosi.
Tammikuussa starttaa Feather On The Move -matkablogi. Hiljainen unelma rohkaistuu näkemään päivänvalon.
Heinäkuussa asuntoomme muuttaa Reino -niminen shelttikoiranpentu. Valloittava ja viisas tapaus. Metsäretket kiehtovat enemmän ja enemmän.
Paikallistelevision editointityöt vaihtuvat suuren kulttuuritalon markkinointi-suunnittelijan monipuolisiin tehtäviin (konserttimarkkinoinnista visuaaliseen viestinnän tehtäviin ja pieniin editointinakkeihin – eli kaikkea ihanaa). Samalla istuminen aloillaan on historiaa. Hektisyys on löytänyt uuden tason.

2017
Lukuisat valokuvauskeikat töissä ja vapaa-ajalla rohkaistavat mieltä. Tapaninpäivästä lähtien Feather On The Move on ollut toiminimi. Unelma kehittyy. Valokuvauskeikat tervetulleita! 🙂

2018
Vuosi vasta aluillaan, sulkatatuointi kaunistanut jalkapöytää jo viisi vuotta, reissukuume isompi kuin koskaan ennen ja 30-rajapyykki lähestyy. Jännä nähdä, mistä sitä itsensä löytää seuraavien vuosien aikana.

img_1183-e1516911254523.png

Näin jälkikäteen ajateltuna (olen sitä aika ajoin myös matkan varrella fiilistellyt), taipaleeni on tähän asti ollut järkyttävän onnekas, mutta on sitä tullut tehtyä ihan hulluna myöskin töitä unelmien eteen, jotta ne ovat toteutuneet. Joten ihmiset, uskokaa unelmiinne!

On pelottavaa tunnustaa, että elän varmastikin elämäni parasta aikaa juuri nyt. Pyrin nauttimaan siitä täysin sydämin, mutta elämään on mahtunut myöskin lukuisia kolhuja ja kasvattavia tapahtumasarjoja ja ne osaavat pitää varpaillaan. Niitä ei kuitenkaan pidä pelätä liikaa.

Just enjoy the ride!
-AaKoo

Ystävyydestä

Olen huono pitämään yhteyttä. Syy tähän on yksinkertainen, ja varmasti yleinen. Arkeni on melkoista rumbaa taajamajunien ja paikallisbussien tahtiin töihin ja takaisin kaupunkiin (Tampereelle). Sen jälkeen kiiruhdan vielä harrastusten ja arkipuuhastelujen pariin. Illansuussa olen kotona. Seuraa päivän paras hetki, uppoudun viltin alle sohvan nurkkaan ja jumitan siinä loppuillan.

Silloin somekanavat laulavat, mutta harvemmin otan suoraan yhteyttä ystäviini (hädintuskin edes vieressä istuvaan avopuolisooni). Otan heihin yhteyttä vasta silloin, kun on pakko. Olen niitä ihmisiä, joiden kommunikaatio toisten kanssa rajoittuu facebookin tai instagramin tykkää -painikkeen varaan. Kun ei ole pakko olla reipas, olen laiskiainen ja päivän saavutukset huomioiden, ylpeä siitä. Tämä varmasti on karsinut joitakin ystävyyssuhteitani elämän varrella ja tiedostan kyllä ongelmani.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan ystäviäni, ja he ovat minulle hyvin tärkeitä. Ystävät tekevät elämästä hauskan ja irtauttavat minut aika ajoin arjen oravanpyörästä. Näin 30 ikävuoden kynnyksellä, sitä kuitenkin huomaa usein pohdiskelevansa, miten nämä ihmiset ovat löytyneet viereeni ja sinnikkäät yhä pysyvät siinä. Olen heistä suunnattoman kiitollinen. Huomaan nyt, miten ystävyyden merkitys muuttuu vanhetessa.

Olen myös huomannut eräänlaisen kaavan toistuvan ystävyyssuhteissani. Peruskoulusta lähtien, jokaisesta opinahjosta on löytynyt minulle 1-2 luottoystävää. Kuitenkin, kun aikaa kuluu muutama vuosi valmistumisesta, välit ovat (viimeistään sitten) kylmenneet – paria henkilöä lukuunottamatta. Pelkästään erilaiset elämäntilanteet eivät tätä selitä, ja siksi kaava hämmentää minua. Mitä itse olen tehnyt väärin? Onko luonteessani jotain sellaista mikä ärsyttää ihmiset pois luotani? Tai yleisellä tasolla – miksi vankaksi luulemani ystävyyssuhteet katkeavat? Miksi yhteydenpito on niin hemmetin vaikeeta? Voiko näihin kysymyksiin edes löytyä vastausta?

Ihmissuhteet ovat meikäläiselle aina ollut mystinen arvoitus. Haluaisin kuitenkin uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Ja että kaikilla kohtaamisille on tarkoituksensa. Toiset jättävät isomman jäljen kuin toiset. Suurimmat arvet katkenneista ihmissuhteista ovat tapahtuneet silloin, kun ei ole tullut selkeää päätepistettä. Viimeistä keskustelua, jäähyväisiä, loppuratkaisua. Sama koskee myös tilanteisiin, jolloin välit tulehtuvat pahasti. Silloin anteeksianto saattaa vaatia pitkän prosessin. Itseäni on kovasti auttanut alla oleva sitaatti asian pähkäilyyn. Turhaan myrkyttää itseään pahalla ololla. Parempi antaa anteeksi ja mennä elämässä eteenpäin.

Anteeksianto on taakasta luopumista, parempaan tulevaisuuteen investoimista. Kantaessamme katkeruutta ja vihaa olemme kuin aikeissa myrkyttää jonkun, mutta juommekin myrkyn itse. Antaessamme anteeksi ja päästäessämme irti menneestä annamme itsellemme meille kuuluvan vapauden ja rauhan. – Hyvän Elämän Anatomia: Sara Karlsson ja Pia Sievinen

Tämä on yksi syy, miksi pyrin aina aamuisin nousemaan sängystä positiivisin mielin. Haen myös positiivista energiaa muista. Elämään mahtuu paljon tilanteita, joissa jonkun esimerkiksi työkaverin negatiivinen energia eli huono päivä tai ilkeä asenne tarttuu muihin. Silloin itse otan jalat alleni ja poistun paikalta. Otan herkästi haltuuni muiden ihmisten fiiliksen, myös sen negatiivisen ja se saa minut tuntemaan ahdistuneeksi.

Myös somemaailman uutisvirrat tukevat positiivisuuden ilmapiirin keskellä olemista. Näen usein Facebookia tai Instagramia selatessani erilaisia mietelauseita ystävyyteen liittyen. Sanoma niissä on usein rauhoittava. Ne liittyvät usein elämänmuutoksiin tai ristiriitojen ratkaisuun. Kyllä, minä myönnän monesti haikailevani ystäviä, joihin en ole ollut tekemisissä pitkään aikaan – jopa vuosiin. Valitettavasti elämme kuitenkin hyvin itsepäisessä maailmassa, jossa ei hevillä anneta anteeksi ja keskitytä tulevaan. Ystävyys on kuitenkin aina kahden kauppa.

Tiedostan kuitenkin myös, että joidenkin kanssa vaan napsahtaa ajatukset yhteen ja vaikka välissä tapahtuu mitä tahansa, se sama napsahdus toimii yhä pitkänkin tauon jälkeen. Kaukana ja myös ulkomailla asuvien ystävien kanssa on ihana huomata, kun käy juuri niin. Vaikka tapaamiset jäävät vähiin (1-2 krt / vuodessa), eikä internetin yli viestittelykään kovin aktiivista ole, jälleennäkemiset ovat aina yhtä hauskoja ja helppoja. Etäisyys ei ole aidolle ystävyydelle ongelma. Ikään kuin jatkaisi vaan siitä mihin se edellisellä näkemisellä jäi.

Yksi rakkaimmista ajanvietteistä ystävien kanssa on lauta- ja konsolipelien parissa pelailu. Silloin ei tarvitse vatvoa omia ongelmia vaan päinvastoin. Pelatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun ja on läsnä ystävien kanssa. Anteeksi nostalgisuuteni, mutta se todella on minulle terapeuttista. Siksi aina sanonkin, että pelin voittaminen ei ole minulle tärkeintä, vaan se läsnäolo ja yhdessä viihtyminen. En ole ikinä ollut kovin kilpailuhenkinen.

Mistäkö keksin nyt aiheen kirjoittaa sanasen ystävyydestä? En ainoastaan lähestyvästä ystävänpäivästä vaan, koska tuleva viikonloppu on minulle muutenkin erityinen. Helmikuun toinen viikonloppu on yksi minun alkuvuoden kohokohdistani, koska kaksi vuotta sitten muutimme avopuolison Mikon kanssa omaan kotiin. Viikonloppu osoittautui kaikkien aikojen ystävyyden ja välittämisen superviikonlopuksi. Alkuperäinen idea oli vain tehdä pintaremontti ja muuttaa korkeintaan tärkeimmät tavarat vanhasta asunnosta uuteen. Ystävien ja sukulaisten huikealla energialla teimme kuitenkin sekä pintarempan (eli tapetit saivat kyytiä ja eteinen sai energisen oranssin maalivärin) että muuton ja molempien kaikki tavarat siirtyivät hirmuisella vauhdilla uuteen kotiin.

Se oli ihan älytöntä. Aamusta iltamyöhään paiskettiin hommia. Sitä mukaan, kun edellisten virta alkoi hiipua tulivat toiset uudella innolla jatkamaan siitä mihin oli jääty. He toivat samalla meihin, Mikkoon ja minuun, uutta virtaa jatkaa projektia loppuun. Ilman ystäviä, meidän koti ei olisi meidän näköisemme, mutta kodissa on myös heidän kädenjälkensä, rakkaudellinen kosketus. Aika ajoin katsellessani ympärilleni kotona, fiilistelen tuota viikonloppua ja monia yhteisiä viikonloppuja niiden seinien sisällä sen jälkeen. Ilman heitä olisi monet naurut ja onnenhetket jääneet kokematta, huolet ja maailmanparannushetket purkamatta – unohtumattomista maalaus- ja tapettitalkoista puhumattakaan.

Siitähän ystävyydessä kuitenkin loppujen lopuksi on kyse. Auttamisesta. Välittämisestä. Tukemisesta. Olla tarvittaessa läsnä. Rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Ihanaa ystävänpäivää kaikille!

– AaKoo

Follow my blog with Bloglovin

 

Tyttö, joka halusi nähdä maailman.

Ennen sen syvempiä pohdintoja, on esittelyn aika.

Olen 25v, suomalainen ”inkkarityttö”. Samaistun vahvasti Disney-klassikon Pocahontasin sielunmaailmaan.

20131225-161403.jpg

Sen lisäksi olen hyvin visuaalinen ihminen ja toteutan itseäni värien kautta niin pukutumisellani kuin työssänikin. Tyylini on melko pirteä, mutta kuitenkin hillitty, eikä mikään räikeä joulukuusi. Teen graafikon hommia niin lehtialalla kuin televisio-ohjelmillekin.

Vapaa-aikani vietän usein niin, mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Elän hetkessä – kuten Pocahontaskin. Toisinaan se tarkoittaa tavoitteellista kuntosalijaksoa tai ystävieni parissa rentoutumista, mutta myös laiskat kotipäivät ovat minulle tärkeitä. Rakkain harrastukseni kuitenkin on reissaaminen, sillä koen, että maailmassa on paljon jännää ja kaunista nähtävää!

Jokainen värikäs auringonlasku, lintulaji, laakso ja ranta (vain muutama lueteltuna), ovat ainutlaatuisia omalla tavallaan – eikä tarvitse olla värikylläinenkään asia, mutta haluan kokea ne kaikki!

Ensi vuonna (2014), muutoksen jännät tuulet puhaltavat, sillä kaukomatkat jäävät varmaankin vähemmälle, sillä saan päästää alkuvuodesta sisäisen sisustusarkkitehtini valloilleen oman kodin sisustamisessa, ja siihen varmaan palaa rahaa, kun oikein innostun. Reissaamista en kuitenkaan unohda vaan keskityn enemmän Euroopan kohteisiin, lähempääkin löytyy mielenkiintoisia kohteita.

Elämä osaa kyllä yllättää, ja sepäs tässä nyt hymyilyttää.

-AaKoo