Kesäloma. Se helpoin ajankohta pitää huolta itsestään. Väärin. Päässä ruksuttaa, mitä kaikkea pitää muistaa tehdä tai mitä tulisi tehdä nyt, kun on aikaa enemmän olla kotona. Siispä pakenin Italiaan. Pää on kuitenkin yllättävän vaikea saada mukautumaan tähän hetkeen. On vaikea päästää irti suorittamisesta, puuhasteluun olisi niin helppo hukuttaa ajatukset.
En ole ylisuorittaja-tyyppi, mutta oma hyvinvointi jää helposti muiden asioiden jalkoihin. Haluan antaa kaikkeni toisille, mutta en osaa suhtautua samalla tavalla itseeni. Sanonnan mukaan, itseään varten täällä eletään, mutta itse en osaa ajatella noin itsekkäästi. Kun muilla on asiat hyvin, itselläni on kaikki hyvin + jokunen lisäkilo takataskussa. Tähän toimintapaan pyrin tekemään nyt muutoksen. Tulin siis opettelemaan itserakkautta Italiaan – joogan ja läsnäolon kautta. Itseäni varten.
Jooga on ollut rakas harrastukseni jo vuosia. Sekin jäi kuitenkin kaikkien muiden harrastusten (kuten blogin kirjoittelun) tavoin velvollisuuksien jalkoihin puoli vuotta sitten uuden työn myötä. Nyt olen joogalomalla puolen vuoden joogatauon jälkeen. Käytännöllisesti katsoen siis lähden taas nollasta. Masentavaa, mutta jooga on siitä ihana laji, että suorittamista ei sallita. Vaikka olen taas se kömpelö norsunpoikanen taiteilemassa joogamaton päällä, joogaharjoitus antaa rohkeutta olla sinut sen kanssa, että olen jälleen laiminlyönyt omaa hyvinvointiani.
Siksi ajattelinkin toimia tällä viikolla päinvastaisesti tapojeni sijaan. Ei ole pakko sännätä sinne ja tänne. Täällä Pohjois-Italiassa, Liqurian rannikolla Cinque Terressä olisi hurjan paljon nähtävää ja koettavaa, mutta tällä kertaa otan ihan vain pienin askelin. Rannan hiekka varpaiden alla ja auringon jäljet olkapäillä riittävät tältä erää.
Tällä kertaa keskityn itseeni ja toimin tuntemusteni mukaan. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Näennäinen viikkoaikatauluni koostuu 1-2 joogatunnista/päivä ja parista patikointiretkestä kukkuloilla. Siinä se. Muun ajan käytän ajatusteni työstämiseen ja auringosta nauttimiseen. Kaikkiin harjoituksiin ja patikointiretkiin ei ole pakko osallistua.
Olen kyllä salaa rakastunut tähän pienen kalasatamakylän Monterosso al Maren tunnelmaan ja lintujen viserrykseen. Sellainen on kyllä aina viehättänyt minua enemmän kuin suurkaupungin vilske ja ahtaus. Täälläkin tuntee itsensä kyllä pieneksi, kun on melkoiset kukkulat muistuttamassa itsestään joka puolella.
Alue kuuluu Unsecon maailmanperintölistalle ainutlaatuisen ulkomuotonsa ja historiansa takia. Mitä kaikkea kukkulat ja sen ihmiset ovat nähneetkään. Alue on moneen kertaan ollut luonnonarmoilla (tuhoisat mutavyöryt ym.), historian tapahtumista puhummattakaan, mutta jälleen alue kukoistaa upeampana kuin koskaan. Siitä voisin ottaa oppia.
Kirjoittelen tätä tekstiä rantakadun kahvilassa paikallista foccacia-leipää lounaaksi maistellen. Kävin äskettäin kävelemässä rannalla ja kastamassa varpaat Liqurian aallokossa. Uskomatonta, että lähdin taas reissuun tajuamatta, että olen tosiaan Italiassa ensimmäisen kerran elämässäni. Nautin elämästä nyt täysillä – omilla ehdoillani. Se ei ole keneltäkään pois vaan päinvastoin. Sen oivaltaminen on ollut tämän päivän rikkaus.
Aurinkoisin lomaterveisin,
AaKoo
