Nørrebro – hurmaavia pikkupuoteja ja maukkaita burgereita

Perjantai-aamu koitti Kööpenhaminassa. Hitaan aamun jälkeen lähdimme Mikon kanssa tutustumaan Nørrebron naapurustoon. Tavoitteemme onnistuneelle päivälle oli yksinkertainen. Minä halusin ottaa kivoja kuvia naapurustosta ja Mikko maistella tanskalaisia erikoisoluita. Tässä pieni otos päivästämme, mukana muutamia tärppejä, joissa suosittelen pistäytymään, mikäli matkustatte Köpikseen.

Nørrebro alkaa aivan keskustan kyljestä. Niiden välissä kulkee ketju tekojärviä, jotka ovat upeat kesäaikaan, mutta näemmä myös talvellakin ovat nättiä seutua. Tekemistäkin alueella riittää. Alue on mielestäni verrattavissa Helsingin Kallioon, sillä alueesta on samaan tapaan tullut yksi kaupungin trendikkäimmistä kaupunginosista pikkukahviloineen ja ravintoloineen sekä alueelta löytyy lukuisia kivoja puoteja ja baareja.

Tänään se näytti kuitenkin rauhallisen puolensa. Jotenkin unohdin, että useimmat ovat töissä tai pyhien vietossa pois kaupungista. Satunnaisia uuteen vuoteen valmistautuvia lukuunottamatta, ero oli silti merkittävä kesään, jolloin tuntui, että terassit ja puistot olivat täynnä kesästä nauttivia ihmisiä. Tämä vaikutti myös siihen, että osa kuppiloista avautuivat myöhemmin tai olivat kiinni.

Mikon listaamiin olutravintoloihin tämä ei onneksemme kuitenkaan vaikuttanut.
Koostan muutamista olutravintoloista parhaillaan myös omaa julkaisua, koska vastaan tuli joitakin paikkoja, joita olutdiggailijan kannattaa ehdottomasti tsekata ollessaan Köpiksessä (ja myös itse viihdyin niissä, vaikka en oluesta piittaakaan).

nørrebro-featheronthemove-5nørrebro-featheronthemove-6nørrebro-featheronthemove-8nørrebro-featheronthemove-9

Perjantai oli viikon harvoja aurinkoisia päiviä, joten otin siitä kaiken irti kamerani kanssa. Tätä hetkeä olin odottanut jo pitkään, kun sain kameran antaa laulaa. #feelingalive

Burgereita ja elämän nautintoja

nørrebro-featheronthemove-16

Kävimme syömässä BRUS-nimisessä ravintolassa. Paikasta löytyi melko ristiriitaisia arvosteluja ja syömisen jälkeen ymmärrän miksi. Burgerit ja perunat olivat todella hyvät, isot ja todella herkulliset, mutta ranskalaisissa oli melko erikoinen suutuntuma. Ne jäivät kesken. Ruokalista on kyllä ehdottomasti kokeilemisen väärti, menisin sinne kyllä mielellään uudelleen.

Paikassa on laaja olutvalikoima, joka oli Mikon mieleen. Minun mieleeni olivat puolestaan kahdeksan(!) hanaa drinkeille, joista erityisesti Tom Collins -tyylinen Brus Cocktail Mosaic Gin Lemonade -juoma oli suosikkini. Moni drinkki jäi vielä testaamatta.

Ravintolalla on hyvät nettisivut, joihin kannattaa tutustua täältä!
Ravintolan ja baarin ohessa on myös pullomyymälä.

nørrebro-featheronthemove-18nørrebro-featheronthemove-19nørrebro-featheronthemove-17

Kööpenhaminan omalaatuisin ostoskatu – Jægersborggade

nørrebro-featheronthemove-

Vain tanskalaiset yhdistävät kahvilan ja tennarimyymälän, perustavat yksisarvisille ginikaupan, tekevät karamellinsa itse tai syövät terassilla (joulukuussa!) puurokahvilassa. Puurokahvilat ovat kuulemma rantautuneet jo Suomeenkin, mutta meikäläiselle konsepti on vielä uusi.

Nämä kaikki löytyvät Jægersborggade -nimiseltä kadulla Kööpenhaminan Nørrebrossa. Puodit ilmeisesti vaihtuvat melko taajaan, joten sitä ei tiedä mitä vastaan tulee ensi kerralla. Huikeeta!

nørrebro-featheronthemove--3nørrebro-featheronthemove--4nørrebro-featheronthemove--5

nørrebro-featheronthemove--2En itse juuri jouluikkunoista välitä, mutta tämä ehdottomasti nousee gt-diggaajana listan kärkipäähän. Ja kuka nyt ei tykkäisi yksisarvisista?

Päädyimme Jægersborggadelle, koska Mikko halusi ostaa uuden hatun. Nopeasti googlettamalla löysimme itsemme pienen puodin ulkopuolelta, jossa myydään käsintehtyjä hattuja.

Itse jäin Mikon sinisen ratsun vahdiksi pihalle, mutta ikkunasta tarkkailessani vaikutti, että hatun valitseminen oli harvinaisen helppoa. Aika hyvännäköisiä, vai mitä tuumaatte?

nørrebro-featheronthemove-10nørrebro-featheronthemove-11

nørrebro-featheronthemove-12nørrebro-featheronthemove-13

Tänään perjantai näyttää hyvin erilaiselta. Jälleen ollaan kotona Tampereella ja totuttelu arkeen on alkanut. Pyykkikone pyörii jo ties kuinka monetta koneellista ja arkiaskareet pitävät liikkeessä. Onneksi on reissukuvat, joihin voi hukata itsensä hetkeksi. 🙂

nim. matkailu on parasta ❤
AaKoo / Feather On The Move

Tyttö, joka turkooseissa kumisaappaissaan ylitti Repovedellä vuorien lisäksi itsensä

Aika ajoin tykkään kokeilla rajojani. Mieleeni juolahtaa toisinaan melko hurjiakin lajikokeiluja. Olen muun muassa miettinyt olisiko minusta hyppäämään laskuvarjolla tai vaeltamaan aikuisiällä luonnon armoilla. Edellä mainitut asiat on nyt molemmat tullut testattua. Laskuvarjohyppykurssi jäi harmikseni yhteen kertaan villissä nuoruudessani, mutta lapsuuden partiomuistot saivat äskettäin kirkastuksen, kun lähdin määrätietoisesti Partioaitan 365 klubin järjestämälle vaellusretkelle Repoveden Kansallispuistoon lokakuun lopussa.

img_5933

Retkipäivän aamuna olin kauhuissani. Kädet tärisivät ja pää jahkaili olisiko minusta sittenkään tähän. Olin siinä vaiheessa kuitenkin jo Repoveden kansallispuiston Lapinsalmen pysäköintialueella. Näin auton ikkunasta muut retkelle osallistuvat retkeilijät. En näemmä ollut ainut, joka oli karsimisesta huolimatta saanut rinkan näyttämään siltä kuin olisin rahtaamassa kuukauden tarpeita mukanani. Olimmehan retkellä kuitenkin vain yhden yön. Huokaus.

Valmistautumiseni retkelle oli jäänyt viime tippaan. Jälleen. Tällä kertaa, syy oli jännitys. Lähinnä se rinkan kantaminen jänitti ja lujaa. Pakkaustaidoissani on aina ollut parantamisen varaa. Tavaraa tulee otettua mukaan aina liikaa. Tällä kertaa ne tulisi kantaa selässään koko retken ajan. Onneksi saimme selkeät ohjeet mitä retkellä tarvittaisiin mukaan, mutta sääennusteet eivät näyttäneet helpotusta sateiselle säälle, joten vaihtovaatteiden vaihtovaatteet kuulostivat tarpeelliselta.

Tarvikelistaa retkiviikonloppua edeltävänä keskiviikkona lukiessani hoksasin, etteihän minulla ollut a) vaelluskenkiä Tampereella ja b) ruokatarpeistoa eli trangiaa ja ruokatarpeita. Ihan tärkeitä asioita mukaan otettavaksi voisi kuvitella. Retkellä tuli kuitenkin valmistaa omat ruuat.

Ensin tein pikaisen soiton luottoapurilleni/etsintäpartiolleni – äidille. Viimeisin muistikuvani vaelluskengistä on vuosi 2011 ja Guatemalan vuoristot, joten vaelluskenkien tulisi näin ollen olla vanhempieni luona. Tampereella niitä en ole tarvinnut. Vaelluskenkien etsintä ei kuitenkaan tuottanut tulosta, joten piti keksiä varasuunnitelma. Sateinen sää toi mieleen kaksi vaihtoehtoa: talvitennarit ja turkoosit kumisaappaat.

Ruokatarpeiston ja villin yöpymisidean innoittamana lähdin shoppailemaan Partioaittaan. Se on yksi lempikaupoistani ja siksi käyn siellä hyvin harvoin. Siellä tekee mieli aina hypistellä kaikkea. Vaatteiden ihanat lämpöiset materiaalit ja tarvikkeiden määrä sai taas pääni pyörälle. Olisin viihtynyt kaupassa koko päivän. Oli kuitenkin pidettävä ennakkoon mietitty hankintalista mielessä ja suunnattava yläkerran ”elintarvikeosastolle”.

Tarvitsin matkaan 1 päivällisen ja 2 lounasta. Ensimmäisenä bongaan kuivaruoat. Pelastukseni. Nämähän ovat näppäriä, keitän veden vain joukkoon, sekoitan, haudutan hetken ja voilá – ruoka on valmis. Eikä tarvitse tiskata. Hallelujah. Näitä mukaan kolme kappaletta, kiitos. Ruokien nimet kuulostavat ihan gourmet-aterioilta. On thaimaalaisia, italialaisia ja intialaisia makuja. Valitsin yhden kustakin makuryhmästä.

Mietinnässä on myös trangian ostaminen. Jollain se vesi tulisi saada keitettyä ja jokaisella tuli olla omat ruoanvalmistusvälineet. Partioaitan myyjä ystävällisesti esittelee minulle erilaisia vaihtoehtoja ja puhuu minut pyörryksiin trangian mahdollisuuksilla. Melkein olen jo laittamassa trangiaa ostoskoriin. Haaveissa olisi saada vaelluksesta pysyvä harrastus (jos tästä reissusta selviäisin), mutta tuntui kuitenkin vähän turhalta vielä tässä vaiheessa ostaa omaa trangiaa. Siispä pikainen viesti Facebookiin, että olisiko jollain ystävällä trangiaa lyhyellä varoitusajalla lainaksi. Trangia jäi hyllyyn.

Palataanpa takaisin retken alkuun. Olin siis kauhuissani. Huikkaan vielä lähtiessäni autosta minut tuoneelle anoppikokelaalleni (Mikon äidille), että pidäthän puhelinta lähettyvillä, jos tekeekin mieli paeta sisätiloihin. Onnekseni Mikon vanhemmat asuvat Kouvolan tuntumassa, joten apujoukot olisivat tarvittaessa lähistöllä. Mikon äiti on syystäkin huolissaan pärjäämisestäni, mutta nyt oli laitettava pokerinaama hymyn kera kasvoille ja suunnattava muiden retkeläisten joukkoon. Luotin siihen, että tulisin nauttimaan reissusta alkupelosta eroon päästyäni.

Olen aina ollut oman tieni kulkija ja nopeasti huomasin, että tulisin erottumaan jälleen joukosta. Ei siihen tarvittu kuin nopea vilkaisu jalkoihin. Jokaisella oli vaelluskengät jalassa. Useimmilla ilmeisesti jopa uuden karheat. Minä sen sijaan päädyin niihin turkooseihin kumisaappaisiin, jotka olin heinäkuussa ostanut. Elämäni ensimmäisiin aikuisiän kumisaappaisiin. Enpä olisi arvannut millaiseen seikkailuun niiden kanssa päätyisin. Olin ne ostanut viidessä minuutissa Prismasta.

Sää oli retkelle lähtiessämme lohduton. Vettä tuli taivaalta ihan kiitettävästi, eikä minulla tietenkään ollut sadesuojaa rinkkani peitoksi, koska olin unohtanut merkitä sen ostoslistaani käydessäni Partioaitassa. Kaikilla muilla tietenkin oli fiksuna rinkka visusti suojan peitossa. Epätoivoisesti yritin kiinnittää sadeviitan rinkan päälle, jotta päällimmäisenä oleva makuupussi pysyisi kuivana – muusta tarpeistosta puhumattakaan.

Voi AaKoo, mihin olet taas itsesi lykännyt.

Positiivisena ihmisenä pidin kuitenkin koko ajan mielessä, että alkukankeus tulisi kääntymään voitoksi. Hymy ei saa hyytyä. Siitä myös retkioppaamme Teemu muistutti. Hän totesi, että voisi olla huonomminkin – taivaalta voisi tulla jääpuikkoja ja lämpötila olla pakkasen puolella. Viikkoa myöhemmin tämä olisikin ollut totta. Lisäksi jokainen nousu olisi näköalojensa arvoinen. Ja olivathan ne.

Kyllähän Teemu siinä ihan oikeassa oli vaikka muistelenkin lämmöllä sitä seikkaa, että meillä tuntui olevan eriävät mielipiteet reitin tasaisuudesta. Siinä missä Teemu totesi, ettei enää olisi nousuja vaan tasaista maastoa niin ei mennyt montaa sataa metriä, kun taas kiivettiin ja kavuttiin ylöspäin. Silloin ymmärsin, että se on suhtautumiskysymys. Teemu harrastaa vuorikiipeilyä ja on loppuvuodeksi menossa huiputtamaan muun muassa Kilimanjaroa (alkuverryttelyksi Aconcaguan vuorelle), joten se on vähän mihin on tottunut.

img_5940

Reittimme ensimmäinen osuus lähti Lapinsalmen komealta riippusillalta kohti Katajavuoren mäkeä, joka on Kaakkurin kierroksen ensimmäinen isompi nousu. Nousimme sen muista nousuista poiketen portaita käyttäen.

Katajavuorelta matka jatkui kohti Kuutinkanavaa, missä pidimme lounastauon. En vielä halunnut ryhtyä virittämään lainatrangiaani, eikä ollut juuri nälkäkään, joten mutustelin spelttinäkkäriä ja pähkinöitä avotulen äärellä ihan mielissäni. Tässä vaiheessa niin sade kuin jännitys oli loppunut, ja keräsin siitä itselleni positiivista latausta seuraavalle etapille.

Positiiviselle lataukselle todellakin oli tarvetta, kun lounaalta lähdimme kapuamaan päivän haastavinta nousua Mustalammen vuorelle. 22-päinen joukkomme nousi sen sitkeästi ja hymyssä suin, ainakin enimmäkseen. Aivan Mustalamminvuoren vuoren laella sijaitsi näkötorni, jonne toki kaikki halusivat vielä kivuta. Sinne ei onneksi tarvinnut ottaa rinkkoja mukaan vaan ne jätettiin alas polunvarteen.

Mikä vapautumisen fiilis meikäläiselle tulikaan. Silloin nautin retkestä ensimmäisen kerran kunnolla. Teemu oli vähän ennen Mustalammen vuorelle kiipeämistä todennut, että näkisi pari asiaa, jotka olisi hyvä fiksata meikäläisen rinkan asetuksista kuntoon, kun jatkaisimme matkaa niiden kanssa. Olin samaa mieltä, rinkka ei tuntunut hyvältä selässä ja se ei täysin johtunut sen sisällöstä.

img_5937

Mustalamminvuoren huipulla hengitin sisään raikasta ilmaa ja maisemaa – tämän vuoksi olin täällä. Tällaisia maisemia en kokisi Tampereella. Aurinkoisella kelillä värit ja luonto loistaisi toki eri tavalla, mutta kyllä kamerat saivat laulaa nytkin. Järvet, metsät ja syksyinen värimaisema tekivät vaikutuksen.

Siinä vaiheessa ajatukseni saivat täyskäännöksen enää en pohdiskellut mahdollisia pakomahdollisuuksia ja merkkejä lähistöllä olevalle parkkipaikalle. Nyt halusin jäädä, nauttia ja elää tässä hetkessä.

img_5936

Koukkasimme vielä Olhavalla katsastamassa suomalaisten kiipeilyharrastajien näytönpaikan ja täyttämässä vesivarannot sen viereiseltä kaivolta ennen saapumista leiripaikallemme Karhulahteen. Siellä meidän käytössämme oli Karhulahden varauskota. Siinä ei kuitenkaan ollut tarkoitus yöpyä. Leiri pystytettiin sen ympäristöön sopivasti juuri ennen pimeän tuloa.

img_5932

Siinä missä muut pystyttivät telttansa ympäristöön, minä pystyin upean oman metsäyksiöni puuhun. Olin aikaansaannoksestani hyvin ylpeä, sillä keksin sen vasta aiemmin viikolla. Minulla oli siis mukanani riippumatto, pressu ja paalinarua, jotta saisin pressun pysymään paikallaan riippumaton suojaksi. Tosin toteutusta en ollut miettinyt lainkaan.

img_5935

Riipumaton ripustamiseen ei mennyt kuin 5 minuuttia, en tosin uskaltanut istahtaa ja kokeilla pysyisikö se oikeasti puussa vai tulisinko sieltä riippumaton kera tömähtäen alas. Tämän vuoksi olin taktisesti ripustanut riippumaton paksun sammalmättään yläpuolelle, jotta lasku olisi mahdollisimman pehmeä. Nopeasti kävi myös selväksi, että ei ollut apukäsiä tarjolla. Jonkin aikaa tuumailtuani totesin, että oma pituuteni ei riittäisi ripustamaan pressua vielä korkeammalle riippumaton päälle, joten pyysin Teemun apua.

Yhdessä saimme pressun kiilon muotoon riippumaton päälle ja etsin maastosta puutapit, joilla upotin pressun reunat maahan. Ihan tuulenkestävä tämä ratkaisu ei ollut, mutta riittävä yhdeksi yöksi ja olin superonnellinen ja ylpeä yksiöstäni. Nyt tiedän, että ensi kerralla ottaisin mukaan myös pyykkipoikia ja metalliset kiilat vastaiskuna tuulelle.

img_5928

Kodassa vietimme leppoisan illanvieton ennen nukkumaanmenoa. Oli mielenkiintoista kuunnella ja tutustua muihin retkeilijöihin, sillä nopeasti jo patikoidessamme ymmärsin, että olemme kaikki aivan erilaisista elinympäristöistä, mutta meitä yhdisti kiinnostus luontoon ja retkeilyyn. Suurin osa asui Helsingissä, mutta ammatit, perheet ja arkiaherrukset olivat kaikilla aivan laidasta laitaan. Useimmat olivat tulleet retkelle yhdessä puolison tai hyvän ystävän kanssa, mutta osa myös yksin, kuten minäkin.

Osa oli retkeilleet enemmänkin, mutta osalle yöpyminen luonnossa oli uusi asia. Itselläni tosiaan on partiotaustaa lapsuudesta, mutta siitä oli jo melkein 20 vuotta aikaa, joten pidin itseäni aika kokemattomana nukkujana luonnossa.

Siinä missä olin ylpeä metsäyksiöstäni olin myös hyvin ylpeä, että osasin yhä käyttää trangiaa (ja sanoa sen sanan viimein oikein). Pannussa vettä keitellessäni palasivat lukuisat lapsuusmuistot partioajoilta mieleeni. Siinä vaiheessa oli kyllä päivän kolotukset jo kauas unohdettu. Sen sijaan fiilistelin reissun ajattomuutta.

Tämä retki oli kuin olisin ollut hetken kadoksissa maailmassa. Kukaan ryhmäläisistä ei tuntenut minua, harva tiesi edes nimeäni ja minä en myöskään heidän, toki olen omana itsenäni reissussa ja juttelemme kaikenlaista retkeilyyn ja luontoon liittyvää, mutta en tule puhuneeksi lähimmäisistäni tai työtilanteestani. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On jotenkin kihelmöivä tunne olla vuorokauden ikäänkuin poissa omasta elämästä. Pysähtyä ja kulkea kiirettömästi eteenpäin, enimmäkseen omien ajatustensa kanssa. Ulkona sivistyksestä. Et ole tilivelvollinen kenellekään. Metsässä ei ole väliä kuka olet.

img_5934

Yritin vitkutella nukkumaan menemistä yksiööni, sillä tihkutti jälleen. Kymmeneltä keräsin niin roheuteni kuin täyttänyt vesipulloni kuumalla vedellä lämmikkeeksi, joten olin valmis. Pujottelin itseni ensin riippumattoon ja sitten makuupussin sisään ja voi juku olo oli kuin pikkulapsella. Riippumatossa olen nukkunut aiemminkin ja heti siihen nyt mentyäni tiesin, että oli oikea päätös ottaa se mukaan. Nukuin siellä paremmin kuin pitkään aikaan aiemmin. Välillä piti korjata pressun asentoa ettei vedet päässeet sisälle, mutta yöllä tapahtuneen kellojen siirron huomioiden nukuin ainakin seitsemän tuntia. Tämä kokeilu nukkua yöluonnossa riippumatossa ei varmasti jää viimeiseksi. 

Aamulla kello yhdeksältä oli sovittu, että jatkamme matkaa Karhulahden tuntumasta lähtevän Korpin kierroksen kautta, joka kuljetti meidät Olhavanvuoren päälle. Keskityin mielummin maisemiin, kuin pohkeisiini, jotka huusivat edellispäivän patikoinnista hoosiannaa. Lopulta myönnyin, ja sain myös kouraani vaelluskepin matkatoverilta lainaksi lukuisista vastusteluistani huolimatta ja se oli kyllä paras myönnytys minkä olen tehnyt. Vaelluskepin kanssa loppupäivä meni kuin siivillä, se oli kuin kolmas – se ehjä – jalka. 

img_5931

Sain yllättyä nopeasti, miten eilinen ja tämän päivän reitti poikkesivat toisistaan. Korpin kierroksen alkutaipale oli kuin satumaassa olisi kävellyt. Ylläolevassa kuvassa en ole lisännyt tippakaan värikylläisyyttä! Metsä todella oli epätodellisen vihreä.

Olhavanvuorelle kipuaminen oli myös matkamme viimeinen isompi vuoren valloitus ennen palaamista kohti Lapinsalmea. Matkalla lounastimme Mustavuoren tulipaikalla. Sieltä matka jatkui hiljalleen Kuutinkanavan kautta Lapinsalmen sillalle.

Sinne takaisin päätyessämme oli aikamoinen voittajan fiilis! Kuin maratonin olisin juossut. Olin kiitollinen, että olin lähtenyt mukaan vaellusretkelle ja ottanut haasteen vastaan. Tiukkojen nousujen / suomalaisittain vaatimattomien vuorten valloitusten jälkeen ja etenkin itsensä ylittäneenä, fiilis oli aika makoisa, ja jokaisen kolotuksen arvoinen.

Nautin vaellusretkestämme loppujen lopuksi suunnattomasti, mutta ehkä kuitenkin päiväreppu olisi mulle se fiksumpi valinta, jotta nauttisin ympäristöstäni enemmän. Jos en tähän ikään mennessä osaa pakata sopivasti niin epäilenpä, etten tulisi onnistumaan siinä jatkossakaan.

Olen tyytyväinen jalkinevalintaani. Toki vaelluskengät ovat aina paras vaihtoehto vaellukselle, mutta näissä kumisaappaissa en saanut ainuttakaan rakkoa. Pidon kanssa toki olisi parantamisen varaa varsinkin, kun sadesää sai mäet ja maasta kohoavat puunjuuret hyvinkin liukkaiksi, mikä hidasti etenemistä, mutta toisaalta ei ollut kiire mihinkään ja etenimme kuitenkin aikataulullisesti eteenpäin.

Lisäksi, jos toistan tämän hullun idean uudelleen, niin hommaan myös vaelluskepin. Myönnän, pidin sitä ensin vahempien ihmisten tukikeppinä (pahoitteluni), mutta kyllä siitä on hurjan paljon hyötyä aivan kaikille retkeilijöille. Miten väärässä olinkaan!

Kilometrejä retken aikana tuli meikäläiselle reilu parikymmentä, joka ensikertalaiselle oli paljon. Olen ylpeä itsestäni, että hymyni ei hyytynyt maaliviivallakaan (kuva alla).

repovesi41_featheronthemove

Koska sinä olet kokeillut rajojasi? Erään sanonnan mukaan elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolelta, ja totta se on, silloin jos koskaan tuntee olevansa elossa. 😉

– AaKoo

Kanootin kapean vesille työnsin, osa 2

Ei mennyt tämä(kään) kesä ihan niin kuin olin ennakkoon suunnitellut. Kesän piti täyttyä laiskoista auringonlaskujen tuijotuksista, useammasta seikkailumielisestä kanoottiretkestä ja töitä piti tehdä hieman kevyemmin rantein – onhan kesä ja Suomen kesä tunnetusti lyhyt ja vähäluminen. Sen sijaan en tainnut jaksaa arki-iltoina valvoa yhdenkään auringonlaskun kanssa aivan loppuhuipennukseen asti, kanoottiretket rajoittuivat kahteen melontakurssikertaan ja töitä tuli tehtyä välillä jopa kolmen edestä. Lisäbonuksena meille kotiutui heinäkuussa pieni hurmaava shelttipentu, Reino, joka valloitti sekä meidän sydämet että kodin ja antoi uuden merkityksen päivien aikatauluttamiselle. 

Sitten tuli elokuu ja kesäloma. Se alkoi siis juuri, joten aikomukseni on ottaa siitä kaikki irti niin levon, liikunnan kuin seikkailujen kannalta. Ihan niin kuin elämässäni yleensä, tulevat viikot elelen entistäkin intensiivisemmin”Elämä on tässä ja nyt” mentaliteetillä.

Heti loman alkutahdeiksi, elokuun ensimmäisenä viikonloppuna tuli ajankohtaiseksi, koko kesän odottamani Hiking Hit Travelsin järjestämä Tampere by Kayak Round Tour–melontaretki. Kävi aiemmin viikolla ilmi, että meitä osallistujia olisi retkellä ohjaajan lisäksi vain kaksi – minä ja aiemmin kesällä kajakkikurssilla tapaamani Salla, joten valitsimme kajakkiyksiköiden sijaan yhden kaksikon, jotta matka sujuisi entistä jouhevammin, mikä esimerkiksi tarkoitti sitä, ettei tarvinnut maaosuuksilla roudata omaa vuokrakajakkia vaan vuorottelimme yhteiskajakin perässä vetämistä Sallan kanssa.

Tässä kuvassa esimerkkirivi yksikkökajakkeja. Kajakkikaksikossa on siis kaksi matkustajaa yhden sijaan, joten kaksikko on hieman pidempi kuin yksikkö, mutta toisaalta myös hieman leveämpi ja vakaampi kuin kajakkiyksikkö. Hyvä vaihtoehto siksi ensikertalaisille, jotka haluavat matkustaa yhdessä kaverin kanssa – eivätkä pelkää melan roiskuttavan päälle aika ajoin.

Tampere by Kayak Round Tour on laajempi versio tutusta yhden järven Tampere by Kayak -retkestä. Round Tourilla melotaan nimensä mukaisesti Tampereen elinvoimaisen ja moniulotteisen kaupunkisilhuettien ohi sekä Näsi- että Pyhäjärvellä. Halusin ottaa melontapäivästä kaiken irti, joten ilmoittauduin impulsiivisesti mukaan tähän melko raskaaseen retkeen. 

Kiinnostukseni lajiin oli jo alkukesästä suuri ja se vain vahvistui kesän myötä vaikka varsinaisesti vesille en tosiaan kurssin lisäksi ehättänyt. Retkeen osallistuvilta toivotaan aiempaa melontakokemusta, mutta olen hyvä esimerkki sitä, että vähäinenkin kokemus on riittävä, kunhan omaa rohkean mielen ja sisukkaan luonteen, jos käsiä alkaa jossain vaiheessa hapottamaan. Etenemistahtimme oli leppoisan rauhallinen, joten aika-ajoin pidimme pienen tauon huomaamattakin, kun jutustelu yltyi.  Toisen kuuli näet paremmin kun pysäytti melan pyörimisliikkeen hetkeksi.

Paikan päällä huomasin, että aurinko oli alkanut yllättäen paistamaan – vastoin kaikkia katsomiani sääennustuksia. Aloin vähän epäilemään olisiko kuoritakkini sittenkin liikaa, mutta päädyin kuitenkin pitämään sen päällä sadekuuron varalta. Sadekuuron, jota ei sitten koskaan tullut. Auringonpaiste vain yltyi päivän mittaan ja hyvä niin. Sen tuloksena kasvoni ovat saaneet likaisemman sävyn, jotkut tuttavani kutsuvat sitä papurusketukseksi.

Ei mennä kuitenkaan vielä asioiden edelle. Paikan päälle tullessani sain melontakurssilta tutuksi tulleeseen tapaan aukkopeiton, melan ja pelastusliivit, ja mallailin jalkatuet kajakissa minulle sopiviksi. Olen hieman Sallaa isompi, joten päädyin perämieheksi, joten minulla oli ensi kertaa vastuullinen tehtävä; saisin ohjata jaloillani peräsintä. Tiesin heti, että minun olemattomilla suuntavaistoillani siitä tulisi mielenkiintoista.

Matkamme ensimmäinen osuus oli Kaupinojalta Uittotunnelin kahvilalle. Pääsimme lähtemään ilman ongelmia ja olin vain yhtä hymyä (ainakin sisäisesti), kun irrottauduimme lähtölaiturista. Sitä mukaan mitä kauemmaksi irtaannuimme rannassa sitä kevyempi olo itselleni tuli. Nyt ei tarvinnut miettiä ja murehtia muuta elämää. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin keskittyä siihen hetkeen ja se sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Kävi aika nopeasti selväksi millaisten teemojen parissa tämä retki tulisi keskusteluissa soljumaan. Ympäristölliset asiat, kaavoitushankkeet, Tampereen kehittäminen, kulttuurimaisemat, Näsijärven pohjan selluloosajätteet yms. Oli mielenkiintoista ajatella Tamperetta eri näkökulmasta kuin ennen, mutta toisinaan jätin retkenvetäjämme Pekan ja Sallan keskustelut toisen korvan varaan ja toisella korvalla kuuntelin veden liikehdintää. Oli rauhoittavaa seurata, kun mela osui vedenpintaan ja nousi uudelleen ylös tiputtaen pisaroita milloin minnekin. Vaikka muuten pysyin kuivana, räiskin päälleni aika ajoin vahingossa vettä nimenomaan melan avulla. Toisinaan vettä meni suoraan silmään, toisinaan syliin. 

Aluksi  rytmin hakeminen ja oikean asennon löytäminen vaati vähän muistelua kurssin opetuksista, mutta kyllä ne nopeasti muistui mieleen. Niiden vakiinnuttua annoin katseeni vaeltaa. Sää oli suorastaan täydellinen. Vedenpinta oli peilityyni ja auringon valo sai veden näyttäytymään toisinaan omaan silmään jopa turkoosin sävyiseltä. Aivan kuin olisin ollut hetken aikaa Välimerellä tai sitten annoin vaan mielikuvitukseni hetkeksi lentää turhan kauaksi. 

Valitettavasti puhelimeni oli visusti vedeltä suojassa melonnan ajan, joten teidän on nyt tyydyttävä minun kertomiini mielikuviin tai lähteä itse kajakin kyytiin ja nähdä omin silmin kuinka kaunista veden äärellä on. 😉


Saapuessamme Uittotunnelille pakkasimme kajakit samantien mukana olevien pyörien päälle vetoliinoilla. Päätimme pitää Uittotunnelin kahvilalla lounastauon, sillä saapuessamme Laukontorille saattaisivat useimmat ruokailupaikat olla jo kiinni. En ollutkaan käynyt Uittotunnelin kahvilalla ennen. Päädyin suolaisen lohivohvelin ja makean vohvelin comboon. Eväät ja miljööt olivat kyllä moitteettomat. Haitarimusiikki tahditti lepohetkeämme. Kuoritakkini sai tässä vaiheessa kyytiä.

Siitä suuntasimme kajakit mukanamme Uittotunnelia pitkin Pyhäjärven ääreen. Pieni muutaman sadan metrin metsäpolku oli mielestäni kuin tehty kajakin siirtämiselle vesistöstä toiselle. Seuraava etappimme oli matkata kajakilla Tahmelan, Pispalan ja Pyynikin rantaa sivuten kohti Ratinaa. 

Käyn harvemmin Pyhäjärven puolella ja katselen kaupunkia Pyhäjärven suunnasta vieläkin harvemmin. Oli häkellyttävää nähdä miten suuri ero on visuaalisesti Pyhäjärven ja Näsijärven kaupunkinäkymillä. Siinä missä Näsijärven ranta kiihtyvällä vauhdilla täyttyy uusista kerrostaloista jättäen vanhat rakennukset varjoonsa, on Pyhäjärven puolella vihreys todella paljon vahvempi elementti rantaviivan julkisivusta kuin luonnollisesti puiden seasta pilkistävät arvorakennukset. Ainut joka pisti silmään Pyhäjären puolella oli Varalassa sijaitseva vanha puutalo, jota kehystävät isot vuosisatoja vanhat puut sekä neonoranssit Flowparkin köydet ja muut ripustukset. Luulisi ympäristöaktivistien älähtäneen moisesta yhtälöstä. 

Rantautuessamme Laukontorin laidalle pidimme pienen jalottelutauon ennen retkemme pisintä maaosuutta. Harvemmin sitä tulee roudattua kajakkia keskustan halki Ratinasta Koskipuiston rantaa pitkin Mältinrantaan. Pääsin kyllä helpolla, sillä Salla taisi hoitaa yli puolet roudausmatkasta. Maaosuudet olivat kyllä muutenkin yllättävän vaivatonta siihen nähden, että kuvittelin, että joutuisimme ottamaan tuon n. 25-30 kg kajakin kantoon. Onneksi on keksitty pyörät ja vetoliina.

Edessä oli vielä viimeinen melontaosuus – Mältinrannasta takaisin alkupisteeseen Kaupinojalle. Tässä vaiheessa varmasti meidän molempien retkeilijän yläkroppaa hapotti melkoisesti, mutta toisiamme tsempaten jaksoimme hienosti loppuun asti meloa omin avuin. Ei tainnut kumpikaan meistä tietää mihin oli ryhtynyt, mutta toisaalta ei sitä kumpikaan taida näin jälkikäteen katua tippaakaan. Niin fiiliksissä retkestä oltiin vielä molemmat jälkikäteenkin.

Hymyni ei hyytynyt siis perilläkään. Tampere on kyllä hyvin kaunis kaupunki vedestä käsin. Mahtava tapa nähdä kaupunkia vielä perusteellisemmin. Tuttavapiirissäni ei ole veneilijöitä, joten tämänkaltaista mahdollisuutta päästä veden ääreen tulee harvoin, joten olen kiitollinen, että nyt se toteutui. Tämän alkuviikon retki tuntui vielä yläkropassa, mutta peukalon taipeessa oleva rakko muistuttaa minua sunnuntain retkestä vielä pitkään. 🙂

/ Inkkariterveisin, AaKoo