Loppiaisen taikaa

Uusi vuosi, uudet kujeet. Meille kaikille tuttu sanaparsien klassikko näin alkuvuodesta. Kuin yhdessä yössä meihin kaikkiin iskostuu hirmuinen motivaatiopiikki ja usko, että nyt minä parannan tapani ja elän onnellista tasapainoista elämää. Ajatuksena se on kovin kaunis, mutta käytännössä kaatuu rähmälleen viimeistään tammikuun puolessa välissä tai jo joulun poiskorjaamisen yhteydessä takaisin kaappiin.

Minä puolestani aloitan vuoden siitä mihin edellinen jäi. En koe, että itsensä kehittäminen tapahtuu aikajanalla tammikuu-joulukuu vaan se on elinikäinen projekti. Ihan vain pienin askelin eteneminen kohti unelmiani. Se on itselleni hyväksi havaittu tapa. Ja toteutettavaksihan unelmat on tehty. Kaiken ei tarvitse tapahtua tässä ja nyt. Saavutukset edellyttävät kovaa työntekoa, monen liikennevalon kautta voitoon.

loppiainen2017-featheronthemove

Oletko kuullut, että muumit ovat muuttamassa Muumimuseon myötä Tampere-talolle kesällä? Minun uuteen vuoteen kuuluu uusi työ. Osittain se tapahtuu muumien parissa, mutta siihen kuuluu myös paljon muutakin. Tämä teille tiedoksi, sillä tulen tutustumaan muumeihin ihan uudella tavalla ja heidän elämänviisauksiaan varmasti sivuan täälläkin. Niissä piilee mielestäni elämän nerous. Itse Muumimuseon mainostamisen jätän heille itselleen, siitä ei huolta, ei blogista tule saamaan muumiähkyjä.


Lisäksi uusi vuosi toi tullessaan uusia ihania muistoja rakkaiden ihmisten kanssa. Vietin loppiaisviikonlopun lapsuusmuistoissa Ypäjällä. Reino nautti suunnattomasti, kun pääsi pomppimaan lumikasasta toiseen pellolla sekä metsässä ja minä ulkoiluretkestä isoäitini ja tätini kanssa uudella laavulla. Sen oli serkkuni vasta äskettäin rakentanut läheiseen perhepiirin metsään. Harmi ettei siitä tullut nyt otettua hyvää kuvaa, mutta toisaalta jotkut asiat on hyvä pitää piilossa. 😉

Luonnossa on kyllä oma taikuutensa, oli vuodenaika mikä hyvänsä. Oli ihanaa katsella nuotion tulta ja vaan pysähtyä hetkeksi keskelle metsän rauhaa ja katsella ympäriinsä. Nautin pienestä parin tunnin retkestämme suunnattomasti, sain viettää kauniin hetken ihmisten kanssa, joita näen kovin harvoin. Ikimuistoiset hetket koostuvat niin yksinkertaisista pienistä asioista kuin makkaratikusta, suojaisasta laavusta ja puheensorinan ja metsän hiljaisuuden tasapainosta. Täydellinen pieni hetki elämässä.

img_6641

Vaikka toisaalta olen kauheissa matkakuumepöhinöissä tällä hetkellä, olen myös kiitollinen, että olen oppinut arvostamaan Suomen luontoa. Ystäväni vinkkaamana osallistun ”Retkihaaste 2017” -tapahtumaan. Idea on hyvin yksinkertainen ja mielestäni jopa nerokas. Haaste käsittää 52 kohtaa, jotka tulee toteuttaa vuoden 2017 aikana. Yksi retki siis jokaiselle vuoden viikolle. Osassa pitää pienoisesti haastaakin itseään, mutta mitään mahdottomuuksia ei ole joukossa.

Tunnollisena osallistujana en aio yhdistää kohtia keskenään, jos siihen tulee mahdollisuus vaan merkitsen muistiinpanoihini toteutetuksi yhden kohdan kerrallaan. Ennen kaikkea tarkoituksena ei tässäkään asiassa ole olla suorittaja vaan nauttiva osallistuja. Nauttia siitä, että pääsee toteuttamaan näitä asioita – omasta tahdostaan luonnon helmassa. Kohdan 18 toteutin siis eilen.

Tässä vielä linkki tapahtuman Facebook-linkkiin, jos vasta kuulit asiasta ensimmäisen kerran ja haluat osallistua tapahtumaan. Lisäohjeet löytyvät siis linkin takaa, mutta retkihaasteen kohdat löytyvät myös alta. Toivottavasti sain sinutkin innostumaan luonnossa liikkumisesta. Jos jaat kuvia somessa, esimerkiksi Facebookissa tai Instagramissa, muista merkitä hashtagit #retkihaaste2017 #52retkeävuodessa kuvan oheen.

52 retkihaastetta vuodelle 2017:
1. Retki lähimetsään.
2. Retki kansallispuistoon.
3. Retki luontokohteeseen, jossa et ole aikaisemmin käynyt.
4. Retki luontokohteeseen, jossa on luola.
5. Retki luontokohteeseen, jossa on pitkospuut.
6. Retki luontokohteeseen, jossa on suo.
7. Retki luonnonsuojelualueelle.
8. Retki luontokohteeseen, jossa on jääseinämä tai jäämuodostelmia.
9. Retki kohteeseen, jossa on kalliomaalaus.
10. Retki saareen.
11. Sieni-/marjaretki.
12. Retki lintutornille.
13. Vietä yö ulkona -retki.
14. Lintubongausretki.
15. Retki luontokohteeseen, jota ystävä suositteli.
16. Retki luontokohteeseen, jota suositeltiin sosiaalisessa mediassa.
17. Retki luontokohteeseen, josta luit lehdestä tai kirjasta.
(x) 18. Retki metsään, jossa olet käynyt lapsena.
19. Retki luontopolulle, jonka nimi on kaunis.
20. Retki kodalle tai nuotiopaikalla, jossa syöt lämpimän ruoan.
21. Retkiluontokohteeseen, jossa on koski.
22. Kuppi kuumaa kuksasta -retki.
23. Retki luontokohteeseen, jossa olet jo pitkään halunnut käydä.
24. Retki niitylle bongaamaan perhosia.
25. Jälkiä lumessa -retki.
26. Retki vesillä.
27. Retki luontokohteeseen, jossa on vanha puu.
28. Kotipaikkakuntaasi liittyvä luontokohde.
29. Päiväretki luontoon.
30. Luontoretki, jossa patikoit yli 10 km.
31. Luontoretki samaan kohteeseensa neljänä eri vuodenaikana.
32. Retki omaan suosikkiluontokohteeseen
33. Retki luontokohteeseen, jonka teet yksin.
34. Retki luontokohteeseen, kun arki tuntuu raskaalta.
35. Retki luontokohteeseen, jossa on metsälampi.
36. Retki geokätkölle.
37. Retki auringonnousun aikaan.
38. Retki perinnemaisemissa.
39. Retki, jonka aikana opettelet tunnistamaan kasveja.
40. Retki luontokohteeseen, joka on vähintään 120 metriä merenpinnan yläpuolella.
41. Retki luontokohteeseen, jossa ylität sillan.
42. Retki luontokohteeseen, jonka nimessä on eläin.
43. Ruskaretki
44. Retki jäälle.
45. Kerää luonnossa olevat roskat -retki
46. Retki luontokohteeseen, jossa pysähdyt aistimaan luontoa.
47. Retki, jolla havainnoit keväänmerkkejä.
48. Retki sateella.
49. Retki luontokohteeseen, jossa haastat itsesi.
50. Retki luontokohteeseen, johon yhdistät lempiharrastuksesi.
51. Luontoretki keskellä kaupunkia.
52. Luontoretki teemapäivänä.


Tässä kuulumiset tällä kertaa, kannattaa pysytellä kuulolla, sillä pian on aika julkistaa eräs jännä yllätys blogin 1-vuotispäivän kunniaksi! 🙂

– AaKoo

 

 

Tyttö, joka turkooseissa kumisaappaissaan ylitti Repovedellä vuorien lisäksi itsensä

Aika ajoin tykkään kokeilla rajojani. Mieleeni juolahtaa toisinaan melko hurjiakin lajikokeiluja. Olen muun muassa miettinyt olisiko minusta hyppäämään laskuvarjolla tai vaeltamaan aikuisiällä luonnon armoilla. Edellä mainitut asiat on nyt molemmat tullut testattua. Laskuvarjohyppykurssi jäi harmikseni yhteen kertaan villissä nuoruudessani, mutta lapsuuden partiomuistot saivat äskettäin kirkastuksen, kun lähdin määrätietoisesti Partioaitan 365 klubin järjestämälle vaellusretkelle Repoveden Kansallispuistoon lokakuun lopussa.

img_5933

Retkipäivän aamuna olin kauhuissani. Kädet tärisivät ja pää jahkaili olisiko minusta sittenkään tähän. Olin siinä vaiheessa kuitenkin jo Repoveden kansallispuiston Lapinsalmen pysäköintialueella. Näin auton ikkunasta muut retkelle osallistuvat retkeilijät. En näemmä ollut ainut, joka oli karsimisesta huolimatta saanut rinkan näyttämään siltä kuin olisin rahtaamassa kuukauden tarpeita mukanani. Olimmehan retkellä kuitenkin vain yhden yön. Huokaus.

Valmistautumiseni retkelle oli jäänyt viime tippaan. Jälleen. Tällä kertaa, syy oli jännitys. Lähinnä se rinkan kantaminen jänitti ja lujaa. Pakkaustaidoissani on aina ollut parantamisen varaa. Tavaraa tulee otettua mukaan aina liikaa. Tällä kertaa ne tulisi kantaa selässään koko retken ajan. Onneksi saimme selkeät ohjeet mitä retkellä tarvittaisiin mukaan, mutta sääennusteet eivät näyttäneet helpotusta sateiselle säälle, joten vaihtovaatteiden vaihtovaatteet kuulostivat tarpeelliselta.

Tarvikelistaa retkiviikonloppua edeltävänä keskiviikkona lukiessani hoksasin, etteihän minulla ollut a) vaelluskenkiä Tampereella ja b) ruokatarpeistoa eli trangiaa ja ruokatarpeita. Ihan tärkeitä asioita mukaan otettavaksi voisi kuvitella. Retkellä tuli kuitenkin valmistaa omat ruuat.

Ensin tein pikaisen soiton luottoapurilleni/etsintäpartiolleni – äidille. Viimeisin muistikuvani vaelluskengistä on vuosi 2011 ja Guatemalan vuoristot, joten vaelluskenkien tulisi näin ollen olla vanhempieni luona. Tampereella niitä en ole tarvinnut. Vaelluskenkien etsintä ei kuitenkaan tuottanut tulosta, joten piti keksiä varasuunnitelma. Sateinen sää toi mieleen kaksi vaihtoehtoa: talvitennarit ja turkoosit kumisaappaat.

Ruokatarpeiston ja villin yöpymisidean innoittamana lähdin shoppailemaan Partioaittaan. Se on yksi lempikaupoistani ja siksi käyn siellä hyvin harvoin. Siellä tekee mieli aina hypistellä kaikkea. Vaatteiden ihanat lämpöiset materiaalit ja tarvikkeiden määrä sai taas pääni pyörälle. Olisin viihtynyt kaupassa koko päivän. Oli kuitenkin pidettävä ennakkoon mietitty hankintalista mielessä ja suunnattava yläkerran ”elintarvikeosastolle”.

Tarvitsin matkaan 1 päivällisen ja 2 lounasta. Ensimmäisenä bongaan kuivaruoat. Pelastukseni. Nämähän ovat näppäriä, keitän veden vain joukkoon, sekoitan, haudutan hetken ja voilá – ruoka on valmis. Eikä tarvitse tiskata. Hallelujah. Näitä mukaan kolme kappaletta, kiitos. Ruokien nimet kuulostavat ihan gourmet-aterioilta. On thaimaalaisia, italialaisia ja intialaisia makuja. Valitsin yhden kustakin makuryhmästä.

Mietinnässä on myös trangian ostaminen. Jollain se vesi tulisi saada keitettyä ja jokaisella tuli olla omat ruoanvalmistusvälineet. Partioaitan myyjä ystävällisesti esittelee minulle erilaisia vaihtoehtoja ja puhuu minut pyörryksiin trangian mahdollisuuksilla. Melkein olen jo laittamassa trangiaa ostoskoriin. Haaveissa olisi saada vaelluksesta pysyvä harrastus (jos tästä reissusta selviäisin), mutta tuntui kuitenkin vähän turhalta vielä tässä vaiheessa ostaa omaa trangiaa. Siispä pikainen viesti Facebookiin, että olisiko jollain ystävällä trangiaa lyhyellä varoitusajalla lainaksi. Trangia jäi hyllyyn.

Palataanpa takaisin retken alkuun. Olin siis kauhuissani. Huikkaan vielä lähtiessäni autosta minut tuoneelle anoppikokelaalleni (Mikon äidille), että pidäthän puhelinta lähettyvillä, jos tekeekin mieli paeta sisätiloihin. Onnekseni Mikon vanhemmat asuvat Kouvolan tuntumassa, joten apujoukot olisivat tarvittaessa lähistöllä. Mikon äiti on syystäkin huolissaan pärjäämisestäni, mutta nyt oli laitettava pokerinaama hymyn kera kasvoille ja suunnattava muiden retkeläisten joukkoon. Luotin siihen, että tulisin nauttimaan reissusta alkupelosta eroon päästyäni.

Olen aina ollut oman tieni kulkija ja nopeasti huomasin, että tulisin erottumaan jälleen joukosta. Ei siihen tarvittu kuin nopea vilkaisu jalkoihin. Jokaisella oli vaelluskengät jalassa. Useimmilla ilmeisesti jopa uuden karheat. Minä sen sijaan päädyin niihin turkooseihin kumisaappaisiin, jotka olin heinäkuussa ostanut. Elämäni ensimmäisiin aikuisiän kumisaappaisiin. Enpä olisi arvannut millaiseen seikkailuun niiden kanssa päätyisin. Olin ne ostanut viidessä minuutissa Prismasta.

Sää oli retkelle lähtiessämme lohduton. Vettä tuli taivaalta ihan kiitettävästi, eikä minulla tietenkään ollut sadesuojaa rinkkani peitoksi, koska olin unohtanut merkitä sen ostoslistaani käydessäni Partioaitassa. Kaikilla muilla tietenkin oli fiksuna rinkka visusti suojan peitossa. Epätoivoisesti yritin kiinnittää sadeviitan rinkan päälle, jotta päällimmäisenä oleva makuupussi pysyisi kuivana – muusta tarpeistosta puhumattakaan.

Voi AaKoo, mihin olet taas itsesi lykännyt.

Positiivisena ihmisenä pidin kuitenkin koko ajan mielessä, että alkukankeus tulisi kääntymään voitoksi. Hymy ei saa hyytyä. Siitä myös retkioppaamme Teemu muistutti. Hän totesi, että voisi olla huonomminkin – taivaalta voisi tulla jääpuikkoja ja lämpötila olla pakkasen puolella. Viikkoa myöhemmin tämä olisikin ollut totta. Lisäksi jokainen nousu olisi näköalojensa arvoinen. Ja olivathan ne.

Kyllähän Teemu siinä ihan oikeassa oli vaikka muistelenkin lämmöllä sitä seikkaa, että meillä tuntui olevan eriävät mielipiteet reitin tasaisuudesta. Siinä missä Teemu totesi, ettei enää olisi nousuja vaan tasaista maastoa niin ei mennyt montaa sataa metriä, kun taas kiivettiin ja kavuttiin ylöspäin. Silloin ymmärsin, että se on suhtautumiskysymys. Teemu harrastaa vuorikiipeilyä ja on loppuvuodeksi menossa huiputtamaan muun muassa Kilimanjaroa (alkuverryttelyksi Aconcaguan vuorelle), joten se on vähän mihin on tottunut.

img_5940

Reittimme ensimmäinen osuus lähti Lapinsalmen komealta riippusillalta kohti Katajavuoren mäkeä, joka on Kaakkurin kierroksen ensimmäinen isompi nousu. Nousimme sen muista nousuista poiketen portaita käyttäen.

Katajavuorelta matka jatkui kohti Kuutinkanavaa, missä pidimme lounastauon. En vielä halunnut ryhtyä virittämään lainatrangiaani, eikä ollut juuri nälkäkään, joten mutustelin spelttinäkkäriä ja pähkinöitä avotulen äärellä ihan mielissäni. Tässä vaiheessa niin sade kuin jännitys oli loppunut, ja keräsin siitä itselleni positiivista latausta seuraavalle etapille.

Positiiviselle lataukselle todellakin oli tarvetta, kun lounaalta lähdimme kapuamaan päivän haastavinta nousua Mustalammen vuorelle. 22-päinen joukkomme nousi sen sitkeästi ja hymyssä suin, ainakin enimmäkseen. Aivan Mustalamminvuoren vuoren laella sijaitsi näkötorni, jonne toki kaikki halusivat vielä kivuta. Sinne ei onneksi tarvinnut ottaa rinkkoja mukaan vaan ne jätettiin alas polunvarteen.

Mikä vapautumisen fiilis meikäläiselle tulikaan. Silloin nautin retkestä ensimmäisen kerran kunnolla. Teemu oli vähän ennen Mustalammen vuorelle kiipeämistä todennut, että näkisi pari asiaa, jotka olisi hyvä fiksata meikäläisen rinkan asetuksista kuntoon, kun jatkaisimme matkaa niiden kanssa. Olin samaa mieltä, rinkka ei tuntunut hyvältä selässä ja se ei täysin johtunut sen sisällöstä.

img_5937

Mustalamminvuoren huipulla hengitin sisään raikasta ilmaa ja maisemaa – tämän vuoksi olin täällä. Tällaisia maisemia en kokisi Tampereella. Aurinkoisella kelillä värit ja luonto loistaisi toki eri tavalla, mutta kyllä kamerat saivat laulaa nytkin. Järvet, metsät ja syksyinen värimaisema tekivät vaikutuksen.

Siinä vaiheessa ajatukseni saivat täyskäännöksen enää en pohdiskellut mahdollisia pakomahdollisuuksia ja merkkejä lähistöllä olevalle parkkipaikalle. Nyt halusin jäädä, nauttia ja elää tässä hetkessä.

img_5936

Koukkasimme vielä Olhavalla katsastamassa suomalaisten kiipeilyharrastajien näytönpaikan ja täyttämässä vesivarannot sen viereiseltä kaivolta ennen saapumista leiripaikallemme Karhulahteen. Siellä meidän käytössämme oli Karhulahden varauskota. Siinä ei kuitenkaan ollut tarkoitus yöpyä. Leiri pystytettiin sen ympäristöön sopivasti juuri ennen pimeän tuloa.

img_5932

Siinä missä muut pystyttivät telttansa ympäristöön, minä pystyin upean oman metsäyksiöni puuhun. Olin aikaansaannoksestani hyvin ylpeä, sillä keksin sen vasta aiemmin viikolla. Minulla oli siis mukanani riippumatto, pressu ja paalinarua, jotta saisin pressun pysymään paikallaan riippumaton suojaksi. Tosin toteutusta en ollut miettinyt lainkaan.

img_5935

Riipumaton ripustamiseen ei mennyt kuin 5 minuuttia, en tosin uskaltanut istahtaa ja kokeilla pysyisikö se oikeasti puussa vai tulisinko sieltä riippumaton kera tömähtäen alas. Tämän vuoksi olin taktisesti ripustanut riippumaton paksun sammalmättään yläpuolelle, jotta lasku olisi mahdollisimman pehmeä. Nopeasti kävi myös selväksi, että ei ollut apukäsiä tarjolla. Jonkin aikaa tuumailtuani totesin, että oma pituuteni ei riittäisi ripustamaan pressua vielä korkeammalle riippumaton päälle, joten pyysin Teemun apua.

Yhdessä saimme pressun kiilon muotoon riippumaton päälle ja etsin maastosta puutapit, joilla upotin pressun reunat maahan. Ihan tuulenkestävä tämä ratkaisu ei ollut, mutta riittävä yhdeksi yöksi ja olin superonnellinen ja ylpeä yksiöstäni. Nyt tiedän, että ensi kerralla ottaisin mukaan myös pyykkipoikia ja metalliset kiilat vastaiskuna tuulelle.

img_5928

Kodassa vietimme leppoisan illanvieton ennen nukkumaanmenoa. Oli mielenkiintoista kuunnella ja tutustua muihin retkeilijöihin, sillä nopeasti jo patikoidessamme ymmärsin, että olemme kaikki aivan erilaisista elinympäristöistä, mutta meitä yhdisti kiinnostus luontoon ja retkeilyyn. Suurin osa asui Helsingissä, mutta ammatit, perheet ja arkiaherrukset olivat kaikilla aivan laidasta laitaan. Useimmat olivat tulleet retkelle yhdessä puolison tai hyvän ystävän kanssa, mutta osa myös yksin, kuten minäkin.

Osa oli retkeilleet enemmänkin, mutta osalle yöpyminen luonnossa oli uusi asia. Itselläni tosiaan on partiotaustaa lapsuudesta, mutta siitä oli jo melkein 20 vuotta aikaa, joten pidin itseäni aika kokemattomana nukkujana luonnossa.

Siinä missä olin ylpeä metsäyksiöstäni olin myös hyvin ylpeä, että osasin yhä käyttää trangiaa (ja sanoa sen sanan viimein oikein). Pannussa vettä keitellessäni palasivat lukuisat lapsuusmuistot partioajoilta mieleeni. Siinä vaiheessa oli kyllä päivän kolotukset jo kauas unohdettu. Sen sijaan fiilistelin reissun ajattomuutta.

Tämä retki oli kuin olisin ollut hetken kadoksissa maailmassa. Kukaan ryhmäläisistä ei tuntenut minua, harva tiesi edes nimeäni ja minä en myöskään heidän, toki olen omana itsenäni reissussa ja juttelemme kaikenlaista retkeilyyn ja luontoon liittyvää, mutta en tule puhuneeksi lähimmäisistäni tai työtilanteestani. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On jotenkin kihelmöivä tunne olla vuorokauden ikäänkuin poissa omasta elämästä. Pysähtyä ja kulkea kiirettömästi eteenpäin, enimmäkseen omien ajatustensa kanssa. Ulkona sivistyksestä. Et ole tilivelvollinen kenellekään. Metsässä ei ole väliä kuka olet.

img_5934

Yritin vitkutella nukkumaan menemistä yksiööni, sillä tihkutti jälleen. Kymmeneltä keräsin niin roheuteni kuin täyttänyt vesipulloni kuumalla vedellä lämmikkeeksi, joten olin valmis. Pujottelin itseni ensin riippumattoon ja sitten makuupussin sisään ja voi juku olo oli kuin pikkulapsella. Riippumatossa olen nukkunut aiemminkin ja heti siihen nyt mentyäni tiesin, että oli oikea päätös ottaa se mukaan. Nukuin siellä paremmin kuin pitkään aikaan aiemmin. Välillä piti korjata pressun asentoa ettei vedet päässeet sisälle, mutta yöllä tapahtuneen kellojen siirron huomioiden nukuin ainakin seitsemän tuntia. Tämä kokeilu nukkua yöluonnossa riippumatossa ei varmasti jää viimeiseksi. 

Aamulla kello yhdeksältä oli sovittu, että jatkamme matkaa Karhulahden tuntumasta lähtevän Korpin kierroksen kautta, joka kuljetti meidät Olhavanvuoren päälle. Keskityin mielummin maisemiin, kuin pohkeisiini, jotka huusivat edellispäivän patikoinnista hoosiannaa. Lopulta myönnyin, ja sain myös kouraani vaelluskepin matkatoverilta lainaksi lukuisista vastusteluistani huolimatta ja se oli kyllä paras myönnytys minkä olen tehnyt. Vaelluskepin kanssa loppupäivä meni kuin siivillä, se oli kuin kolmas – se ehjä – jalka. 

img_5931

Sain yllättyä nopeasti, miten eilinen ja tämän päivän reitti poikkesivat toisistaan. Korpin kierroksen alkutaipale oli kuin satumaassa olisi kävellyt. Ylläolevassa kuvassa en ole lisännyt tippakaan värikylläisyyttä! Metsä todella oli epätodellisen vihreä.

Olhavanvuorelle kipuaminen oli myös matkamme viimeinen isompi vuoren valloitus ennen palaamista kohti Lapinsalmea. Matkalla lounastimme Mustavuoren tulipaikalla. Sieltä matka jatkui hiljalleen Kuutinkanavan kautta Lapinsalmen sillalle.

Sinne takaisin päätyessämme oli aikamoinen voittajan fiilis! Kuin maratonin olisin juossut. Olin kiitollinen, että olin lähtenyt mukaan vaellusretkelle ja ottanut haasteen vastaan. Tiukkojen nousujen / suomalaisittain vaatimattomien vuorten valloitusten jälkeen ja etenkin itsensä ylittäneenä, fiilis oli aika makoisa, ja jokaisen kolotuksen arvoinen.

Nautin vaellusretkestämme loppujen lopuksi suunnattomasti, mutta ehkä kuitenkin päiväreppu olisi mulle se fiksumpi valinta, jotta nauttisin ympäristöstäni enemmän. Jos en tähän ikään mennessä osaa pakata sopivasti niin epäilenpä, etten tulisi onnistumaan siinä jatkossakaan.

Olen tyytyväinen jalkinevalintaani. Toki vaelluskengät ovat aina paras vaihtoehto vaellukselle, mutta näissä kumisaappaissa en saanut ainuttakaan rakkoa. Pidon kanssa toki olisi parantamisen varaa varsinkin, kun sadesää sai mäet ja maasta kohoavat puunjuuret hyvinkin liukkaiksi, mikä hidasti etenemistä, mutta toisaalta ei ollut kiire mihinkään ja etenimme kuitenkin aikataulullisesti eteenpäin.

Lisäksi, jos toistan tämän hullun idean uudelleen, niin hommaan myös vaelluskepin. Myönnän, pidin sitä ensin vahempien ihmisten tukikeppinä (pahoitteluni), mutta kyllä siitä on hurjan paljon hyötyä aivan kaikille retkeilijöille. Miten väärässä olinkaan!

Kilometrejä retken aikana tuli meikäläiselle reilu parikymmentä, joka ensikertalaiselle oli paljon. Olen ylpeä itsestäni, että hymyni ei hyytynyt maaliviivallakaan (kuva alla).

repovesi41_featheronthemove

Koska sinä olet kokeillut rajojasi? Erään sanonnan mukaan elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolelta, ja totta se on, silloin jos koskaan tuntee olevansa elossa. 😉

– AaKoo

Syksyisiä muutoksen tuulia ja värikylläisiä puita

Syksy on minulle useimmiten muutoksen aikaa. En tarkoita kevyttä pientä muutosta, kuten sisustuksen päivittämistä syyskuoseihin vaan, että muutokset tapahtuvat rytinällä ja vievät koko elämää toiseen suuntaan.

Esimerkiksi tasan viisi vuotta sitten muutin vaihto-opiskelun myötä Brittein saarille Southamptonin kaupunkiin muutamaksi kuukaudeksi (siitä lisää varmasti toisella kertaa). Sen seurauksena sain elinikäisiä ystäviä, jotka pelastivat minut asunnottomuudelta ja sain ohessa opetuksen Brittien byrokratiahelvetistä.

Neljä vuotta sitten elin matkalaukkuelämää, sillä senhetkinen asuntoni oli alivuokattuna eteenpäin. Toteutin unelmiani työharjoittelussa tv-tuotannon parissa huomatakseni, ettei sen hektisyys ollutkaan minua varten.

Kolme vuotta sitten olin (viimein) vapaa opinnoista ja elämäni oli edessä eli toisin sanoen vietin pitkää päivää editointitöiden parissa. Nyt lokakuussa videotyöt loppuvat (ainakin toistaiseksi). 12 vuoden televisiounelmani on nyt nähty. On aika suunnata kohti uusia unelmia.

Kaipasin toimistotyössäni erityisesti luonnonvaloa. Toimistossamme ikkunatkin ovat katonrajassa, joten toisinaan ei ollut aavistustakaan millainen keli ulkona odottaa. Toki Reino-koiramme on tehnyt tähän suuren muutoksen.

Tänään tein hänen kanssaan jopa isomman aamulenkin (yksin en sitä ikinä olisi tullut tekemään, ennen nautin liikaa pussilakanan ja tyynyn pehmeydestä). Ai että, miten nautin aamun kirpeästä ilmasta ja värikylläisistä puista. Nyt on syksy Tampereella parhaimmillaan (kuva vasemmalla on alkuviikolta omasta kotipihasta).

En ole aamuihminen, mutta tänään oikein sukat pyörivät jaloissa, kun palasimme takaisin kerrostalomme rappukäytävään ja siellä tuoksui tuore pulla. Yksi maailman parhaimmista tuoksuista. Se ei valitettavasti tullut meidän taloudesta, mutta se oli sivuseikka. Tuon hajun, kun saisi purkkiin, niin olisin jo pelkästään sillä sokerihumalassa koko päivän.

image

En tullut ottaneeksi tältä aamulta kuvia, sillä olen oppinut, että aina ei tarvitse kaikkea ottaa talteen puhelimen kameranrullaan. Jotkin asiat on parempi tallettaa muistojen kameranrullaan. Pelkkä tekstin lukeminen olisi kuitenkin tylsää, joten tämä kirjoitus on kuvitettu viime viikonlopun syysfiilistelyillä Repoveden Kansallispuiston maisemissa. Siellä tosin syksy oli vielä alkutahdeissa.

Oli pitkäaikainen unelmani päästä katsomaan millaista luontoa tarjoaa Repoveden maisemat ja sinne varmasti eksymme toistekin ja vinkkaan alueen reiteistä sitten paremmin, kun itsekin tunnen aluetta paremmin. Maisemat todella olivat upeat ja siksi onkin suuri harmi, ettei alue suosi esteetöntä kulkua tarvitsevia retkeilijöitä. Tämä tiedoksi esteetöntä retkeilyä harrastaville, joille kerään mielelläni kohdevinkkejä.

image

Toivottavasti sinäkin ehdit nauttimaan syksystä ennen kuin pimeys valtaa Suomen. Huomisen tuulista, kun ei voi tietää, joten muistathan elää tässä ja nyt.

Värikästä syksyn jatkoa toivottaen,
/AaKoo

Metsäkylpyjä, maisematerapiaa ja oppia koiranpennun läsnäolotaidoista

Elokuisella kesälomallani oli kolme tavoitetta. Nauttia koiranpentumme Reinon (aivan liian nopeasta) kasvusta, viihtyä enemmän luonnossa kuin sisällä kotiaskareiden parissa ja aktivoitua liikuntaharrastusteni kanssa. Näistä kaksi ensimmäistä kohtaa toteutui onnistuneesti ja jälkimmäisin tuli syrjäytetyksi sairastamisella, sillä flunssa oli ajatuksesta eri mieltä.

Olin kesälomalla kolme viikkoa. Ensimmäisellä viikolla olin tyttöjen pidennetyllä viikonlopulla Budapestissa, josta kirjoittelinkin jo aiemmin. Toisella viikolla kävimme Mikon ja Reinon kanssa retkellä Ylöjärven metsissä Pikku-Ahvenistolla. Halusin päästä luontoon, sillä töihin palatessa tulisi taas kökötettyä päätteen äärellä ihan tarpeeksi ja ennen kuin huomaankaan, niin tulee pimeät ja sitten metsiin ei ihan niin vain uskalla lähteäkään.

Pikku-Ahvenistolla olimme aluksi ihmeissämme, sillä ensinnäkin jo autoreitti maastoon alkoi ihan tyhjästä ison maantien sivusta. Perille saapuessamme jätimme auton pienelle parkkipaikalle ja lähdimme liikkeelle polkua pitkin, mutta pian löysimmekin itsemme jonkun pihapiiristä ja perheen koira äkkäsi hyvin nopeasti meidät ja etenkin Reinon. Näin ollen – ei niin vähin äänin – lähdettiin etenemään hieman isompaa metsäpolkua järvenrantaa pitkin.

Linkin takaa löytyy Retkipaikan kattava tietopaketti paikasta. Alue oli hyvin rauhallinen ja mekin saimme pääasiassa kulkea rauhassa, satunnaisia vastaantulioita tervehtien.

Laavulla meidän kanssa yhtäaikaa oli yksi perhe ja meitä vastaan tuli erinäisiä pieniä seurueita (sienestäjiä, retkeilijöitä ja maastopyörällä kulkevia treenaajia). Mielestäni paikka sopii hyvin heille, jotka haluavat hetkeksi kadota metsään esimerkiksi pienelle nuotioretkelle ja heille, jotka harrastavat polkujuoksua tai maastopyöräilyä, mutta en heille, joiden tarvitsee kuljettaa mukanaan rattaita, tai on vaikea kulkea ilman apuvälineitä.

IMG_2180_REINO

Kävi aika nopeasti selväksi, että retki tulisi olemaan haasteellista maastoa Mikolle. Luotettavan My Little Pony -pyörän pienet renkaat olivat koetuksella, kun polun alta kohoavat vahvat puunjuuret tekivät pieniä hyppyreitä ajoreitille, ylläolevan kuvan kivisillasta puhumattakaan. En siis suosittele maastoa esteetöntä reittiä tarvitsiville. Onneksi reitti ei ollut kuin kahden kilometrin pituinen, joten reissusta ei jäänyt Mikollekaan ikävä fiilis, korkeintaan kolotusta käsissä tangon puristamisesta.

Minä ja Reino puolestaan olemme molemmat melko seikkailumielisiä, joten toisinaan hakeuduimme vähän vaatimampaakin maastoa pitkin tutkailemaan erinäisiä asioita, minua kiinnosti maisemat ja Reinoa tuoksut.

Vaikka Reino on ollut meillä vasta kaksi kuukautta olen oppinut häneltä jo paljon. Hänelle elämä on ihanan yksinkertaista. Hän syö, hän leikkii ja nukkuu ja sitten sama kehä uudelleen. Ei huolta työasioista tai arjen pyörittämisestä. Siihen yksinkertaistettuun mielentilaan tulisi meidän ihmistenkin useimmiten hakeutua etenkin, kun elämä tuntuu kuormittavan mieltämme liikaa. Miksi me teemme elämästä usein turhan monimutkaista?

IMG_2238_akjareino

Tällakin retkellä Reino olisi varmasti viihtynyt tuntikausia – haistellen kasveja, leikkien isohkojen kivien kanssa tai jyrsien oksia pienillä naskalihampaillaan.

Hänelle pienet ilot ovat niitä isoja iloja. Kuten hieno iso keppi lenkkipolulla, joka on otettava matkamuistoksi mukaan ja kannettava sitä ylpeänä, jotta kaikki vastaantulevatkin huomaisivat kuinka hieno se on. Toisinaan kepin pitää olla isompi kuin hän itse, ja keppi usein sotkeutuu hihnaan, jolloin kulkeminen on haasteellista. Hän ei välitä siitä, vaan kulkee pää pystyssä hitaasta etenemisestä huolimatta. 

Kuulostaako tutulta? Onko sinulla tapana kerätä enemmän tehtävää kuin mitä jaksaisit? Pää pystyssä eteneminen tuottaa silloin useimmiten meille ihmisillekin vaikeuksia, mutta periksi ei anneta, eihän? 😉

featheronthemove_torronsuo_3

Kolmannella lomaviikolla matkasimme kotiseudulleni Somerolle, ja lähdimme lauantaina 27.8. viettämään Suomen luonnon päivää Torronsuon Kansallispuistoon. Olen viimeksi vieraillut kyseisissä suomaisemissa ala-asteen retkellä, joten koin, että oli korkea aika päästä tasapainoilemaan pitkospuilla uudelleen.

Torronsuo on ainutlaatuinen paikka, enkä sano näin kotiseuturakkauden vuoksi – pelkästään. Metsässä liikkuminen on toki aina ihanaa, mutta tuota karua suomaisemaa en näe kovin usein ja se teki jälleen vaikutuksen ja toi mieleen häivähdyksen tunnelmaa – kuin olisin samoillut Lapin jylhissä maisemissa. Torronsuo tarjoaa upeat maisemat Etelä-Suomen suurimmalla suoalueella, jossa patikointireittejä löytyy niin iltapäiväretkeilijälle kuin aktiiviliikkujallekin. Lisäksi lintutorni houkuttelee monia lintubongareita harvinaisien lintulajien ääreen.

Itse kiinnitän graafikkona metsässä ensimmäisenä huomion metsän väreihin ja valon luomaan tunnelmaan, mutta toisaalta tuoksuttelen myös metsän tuoksua ja kuuntelen hiljaisuutta. Torronsuolla minun oli pakko toisinaan pysähdellä, sillä joka kerta kun katsoin uudelleen ympärilleni, oli ympäristö erilainen. Orastava syksy toi oman pienen lisämausteensa miljööseen, ja olinkin retkestä aivan pähkinöinä.

Mikolle tuotti jälleen haasteita kulkeminen, sillä ennakkoon selvittämämme esteettömyysreitti olikin vain 200 metriä pitkä, joten eihän me päästy kuin suoalueen reunalle. Retkemme saikin uuden ulottuvuuden, sillä jännäsimme loppu matkan pysyisikö Mikko pyöränsä kanssa pitkospuilla pystyssä vai tipahtaisiko suon puolelle. Taisivat siinä olla Mikon vatsalihakset koetuksella, mutta retkestä selvittiin ehjin nahoin ilman kenenkään putoamista suohon.

Vaikka tarkoituksena oli tehdä luonosuhteen korjausliike, niin samalla tuli myös opittua pieniä viisauksia elämästä pienen nelijalkaisen näkökulmasta. Saapi nähdä mihin kaikkialle vielä tänä syksynä ehditään eksyäkään. Reino kantoi jo ensimmäisenä päivänä meille ison lakastuneen puun lehden jalkojen juureen, joten on mielenkiintoista nähdä, miten hän reagoi syksyyn, kun kellastuneita puunlehtiä on kasoittain.

Maailma tarvitsee enemmän pehmeyttä ja läsnäolevia katseita. – Hidasta Elämää

Näihin sanoihin ja tunnelmiin. Rentouttavaa viikonvaihdetta teille!

– AaKoo

featheronthemove_torronsuo_12

 

Onnellinen päivä Kylmäpihlajan Majakalla

Eilen vietin onnellisen päivän pienen perheeni kanssa kesäretkellä Kylmäpihlajan Majakalla. Tällä kertaa en niinkään esittele kohdetta, vaan kerron miten päivän miljöö ja auinkoinen keli vei mukanaan. Luvassa on myös paljon kuvia, jotka varmasti kertovat Kylmäpihlajan majakkasaaren tunnelmasta enemmän kuin sanat.

Kun M/V Linnea irtaantui Poroholman leirintäalueen satamasta keli oli pilvinen ja hieman tuulinenkin, mutta laivamatkan aikana tapahtui jotain upeaa: pilvet väistyivät auringon tieltä. Majakkasaarelle saapuessamme oli aivan pilvetön taivas, eikä pitkähihaiselle ollut enää tarvetta. Muistutus kesästä oli palannut luoksemme Rauman saaristoissa. Sitä vähiten odotimme. Uskomatonta.

FeatherOnTheMove_KylmaPihlajanMajakka_9

Pätimme lähteä retkelle Raumalle edellisenä päivänä, joten retkisuunnitelma oli melko extempore. Vähän jännitimme kelejä, sillä muistelimme, että tuuli on merellä aina navakampaa ja 3kk:n ikäinen koiranpentumme Reino saattaisi oirehtia kevyestäkin merenkäynnistä. Laivamatkailusta selvittiin kuitenkin hyvin ja Reinon kuononpää tuhisi taajaan. Hänkin taisi nauttia meri-ilmasta (ja myöhemmin saaren kasvillisuudesta). Hän oli laivamatkojen ainut laivakoira aluksella ja suoriutui hienosti tehtävästään.

Majakkasaari itsessään on hyvin soma ja helppokulkuinen. Sillä välin, kun Reinolla oli ruoka-aika, kävelin Majakan huipulle. Koska on kesäkauden viimeinen viikko, saarella olevia turisteja ei ollut enää paljon ja annoin innokkaimpien kiivetä huipulle ensin. Kun itse sinne kipusin olin siellä yksin. Koko katselutasanne oli vain minun ja kamerani käytössä.

Majakan huippu on yksi minun suosikkipaikoista hiljentymiselle ja pysähtymiselle. Kaikki aistini valpastuvat. Ensimmäisenä toki kuulen meren kohinan, näen tyrskyjen rantautuvan kivikkoon ja seuraan merellä keinuvien joutsenien etenemistä. Tuoksuttelen raikasta meri-ilmaa, lasken kamerani ja suljen silmäni. Tunnen auringon ja pienen viilentävän tuulenvireen kasvoillani – keskityn tähän hetkeen ja teen hetkestä ankkurin mieleeni. Tulee varmasti tilanteita, jolloin haluan palata takaisin tähän levolliseen hetkeen.

IMFeatherOnTheMove_KylmaPihlajanMajakka_3FeatherOnTheMove_KylmaPihlajanMajakka_2FeatherOnTheMove_KylmaPihlajanMajakka_12

Meillä oli myös keskenämme oikein hauskaa. Kävelin Reinon kanssa luodolla, kävimme muun muassa ihmettelemässä isoja aaltoja. Reino yritti vähän komentaakin niitä, mutta totesi nopeasti, että parempi pysyä etäällä rannasta. Hänen kanssaan on helppo kulkea (lukuunottamatta silloin, kun hän bongaa mielenkiintoisia aarteita, eli roskia maastosta). Kivikkoinen maasto oli hyvää harjoitusta hänelle esteiden ylittämiseen ja pienet lammikot hän kiersi nätisti. Hän on kyllä paras mahdollinen reissukoira.

FeatherOnTheMove_KylmaPihlajanMajakka_6FeatherOnTheMove_KylmaPihlajanMajakka_13FeatherOnTheMove_KylmaPihlajanMajakka_4

Kotimatkalla olimme koko poppoo yhtä hymyä. Huomasimme myöhemmin myös, että lämmin auringonpaiste oli jättänyt jälkensä kasvoihimme. Minulla paloi nenän pää ja Mikolla niska. Ennen kaikkea oloni oli lähtiessämme hyvin onnellinen. Tällainen leppoisa lomapäivä teki todella hyvää meille kaikille.

Oikein levollista ja nautinnollista viikonloppua!

/AaKoo