Iguazu Falls – satumaiset vesiputoukset

Näin viime yönä unta, että olin jälleen ihastelemassa valtavia vesiputouksia viidakon keskellä. Siitä sain inspiraation (ja muistutuksen), että lupasin kertoa matkakertomuksen muodossa yhdestä lyhyen elämäni vaikuttavimmasta paikasta.

Iguazu Falls (englanninkielinen nimi) eli suomalaisittain käännettynä Iguassun putoukset sijaitsevat Etelä-Amerikassa Argentiinan ja Brasilian rajalla jakautuen kahteen kansallispuistoon, Iguazún (Argentiina) ja Iguaçun (Brasilian) kansallispuistoihin. Molemmat kansallispuistot liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon 80-luvulla.

Kun heräilin aamulla Hotel Orquideas Palacella (vahva hotellisuositus!) en totta puhuen oikein välittänyt päivän matkaohjelmasta. En aiemmin ollut vesiputousten ystävä. Joo jee, vesi liukuu nätisti maantasalle. Se siitä. Nähty. Toisaalta aiemmin näkemäni vesiputoukset olivat vain pieniä somia vesilätäköitä tähän verrattuna.

En itse pidä myöskään turistikohteista, joissa on tunkua jo heti sisäänpääsyporteilta asti ja siksi vähän pelästyin, että pitääkö alueen sisäpuolella marssia kuin pienet norsut jonossa pieniä polkuja pitkin. Onneksi paikan taianomaisuus ja maisemajuna viidakon syvyyksiin vei kuitenkin mennessään. Lisäksi alue on niin laaja, että sinne kyllä useampi turisti mahtuu jopa näkemättä toisiaan.

Alue on myös paljon muuta kuin valtavat vesimassat. Sen kasvillisuus ja eläimistö on ainutlaatuinen, runsas ja värikylläinen. Se ei sisäänkäyntiporttien ulkopuolelle näkynyt. Pidän edelleen uskomattomana, että tällainen satumaailma on olemassa. Tuo perhonen laskeutui matkatoverini ranteelle, kun odottelimme junaa saapuvaksi. Sen väritys oli kuin jostain sadusta.

11786044336_b30061d2f5_o

Minulla oli pari vuotta sitten onnekas mahdollisuus kokea tämä satumaailma molempien maiden puolella. Koenkin, että olisi suotavaa, että kaikki matkailijat toimisivat samoin. Alue kokonaisuudessaan on todella iso ja esimerkiksi Argentiinan puolella siitä näkee kyllä alueen tunnetuimman nähtävyyden ”paholaisen kurkun”, mutta alueen ainutlaatuisuus tulee mielestäni paremmin esille Brasilian puolella, joka on yli kolme kertaa rajanaapuriaan isompi.

Jos aiot matkustaa alueelle, sinun on hyvä tietää, että alue tunnetaan monella ”samantapaisella” nimellä. On hyvä olla tarkkana, että käyttää oikeaa lausumistapaa oikeassa maassa. 😉 Argentiinan puolella alueen nimi on espanjaksi Iguazú Falls, mutta Brasilian puolella alue tunnetaan portugalilaisittain nimellä Iguassu Falls tai Iguaçu Falls. Nimivaihtoehdot eivät myöskään lopu siihen. Sekoittaakseni teitä vielä enemmän, alueella on toinenkin virallinen kieli (guaranin kieli) ja sen mukaan aluetta kutsutaan nimellä Yguazú Falls, joka tarkoittaa karkeasti englanniksi termiä ”big water” eli vapaasti suomennettuna ”suurta vettä”. Ja kuvat kertonee, ettei nimitys ole kaukaa haettu.

Vesimassat putouksilla ovat älyttömän suuret. Se kattaa 275 vesiputouksen verkoston pisimmillään melkein 3 kilometrin leveydeltä ja jopa 80 metrin korkeudesta laskeutuen Iguaçujokeen. Huimaa kyytiä. Olisittepa nähneet ilmeeni, kun jo etäältä kuulin veden pauhun. Sanonpa vain, että onneksi ei ollut tarvetta päästä vessaan.

11788085083_68d92ded66_o11788240514_d26b4f1970_o

Kunpa stillkuviin voisi taltioida äänen.  Lämpötilat sinä päivänä lähentelivät 30-astetta, ja ilmankosteus oli hyvin korkea, ihan ymmärrettävää suurien vesimassojen läheisyydessä. Hikoilin kuin pieni sika. Siinä ei oikein aurinkorasvat meinanneet pysyä iholla. Muistakaa, että vielä viikkoa aiemmin lumihuippuisilla Andeilla ei pahemmin aurinkorasvaa tarvittu, joten tässä vaiheessa vielä totuttelin helteiseen ilmanalaan.

En yleensä ihan hetkessä mukaudu näin lämpimään lämpötilaan (ja suureen ilmankosteuteen totutteleminen on vielä asia erikseen) ja muistan vielä hyvin, miten tuskaista oli patikoida ensimmäisenä päivänä (Argentiinan puolella) putousten luokse. Junan lisäksi myös patikoimme muutaman kilometrin pitkospuita ja siltoja pitkin paraatipaikoille.

Viimeistään ”paholaisen kurkkua” lähestyessä, en enää ihmetellyt, miksi piti ottaa kertakäyttösadetakki mukaan vaikka aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Mitä lähemmäksi mentiin sen todennäköisempää oli saada lämmin vesihöyrymassa päälle. Onneksi ei ollut läpinäkyvää vaatetta päällä. Sanoin on vaikea vesiputouksia selittää, joten onneksi otin videokuvaa siitä teille maistiaisiksi. Aika nopeasti linssi kostui, mutta siinä teille ainakin hyvä ääninäyte, jos ei muuta. Huh!

Seuraavana aamuna teimme päivän kestoisen retken Brasilian puolelle. Menimme Puerto Iguazun kaupunkiin, jossa sijaitsee Iguaçun kansallispuisto. Rajanylityksessä sain lisää leimoja passiin, jee! Kansallispuistossa viettävämme toinen päivä oli pari astetta vielä seikkailumielisempi. Pääsimme laskeutumaan aivan vedentasoon ja pääsin veneretkelle.

Ihan perus souturetkestä ei ollut kyse tällä kertaa vaan pikaveneretkestä ensin viipottaen pitkät pätkät joella ja sitten syöksyen keskelle kuohuja, uijui! Pidän vauhdinhuumasta. Hatusta tosiaan sai pitää kaksin käsin kiinni. Ennakkoon meitä onneksi varoiteltiin, että olisi syytä laittaa arvoesineet ja kamerat yms. vesitiiviiseen suojapussiin, jotta tavarat pysyisivät kuivana. Alla esimerkkikuva edellisen ryhmän lähestymisestä vesiputouksen alle.

Vaihtoehtona olisi ollut myös helikopterilento kuohujen ylle, mutta itse halusin upean perspektiivin sijaan tuntea kuohut. Ja saada suihkun. Oli kuuma päivä jälleen kerran.

11787306564_1c96ac4539_o

1398342_10200891862359912_526368145_o

11788401673_c7bffa2ff2_o

Ainakin meikäläistä nämä pienet muistelot motivoivat taas säästämään seuraavia kaukomaaseikkailuita varten. Millaisia kesäsuunnitelmia teillä on tiedossa?

Reipasta viikkoa kaikille,

– AaKoo

Lumihuippuiset Andit

Näin talvisena päivänä ajatukseni harhailevat vähän erilaisiin talvimaisemiin. Andien huipulle. Siitä on yli kaksi vuotta, kun tapasin ensimmäisen kerran Etelä-Amerikan mantereen. En kuvitellut näkeväni reissulla lunta, mutta toki tiesin, että Andien vuoristo tulisi reissun alkuvaiheessa minibussilla ylitettyä ja voi pojat, miten ikimuistoiseksi retkipäiväksi se osoittautui.

Heräilimme aamuvarhain vilkkaasta Santiago de Chilestä eli Chilen pääkaupungista. Muistan olleeni vielä melko unenpöpperöinen, kun nousin minibussiimme. Edessä olisi pitkä ajopäivä, joten jalassa oli rennot haaremihousut ja paljasjalkatossut. Ennakkoon postissa tullut matkaohjelma oli kehottanut pakkaamaan mukaan pipon ja hanskat, sillä ilma viilenisi korkeammalle noustessa. Olisi kannattanut lukea se tarkemmin.

Tarkoituksena oli ylittää Andit ja saapua Argentiinaan. Jännittäväksi ylityksen teki se, että oli epävarmaa saadaanko ylityslupaa sääennusteissa Andeille luvatun lumimyrskyn vuoksi. Päätimme kuitenkin mennä kokeilemaan onneamme. Ensimmäisen rajapisteen tuntumassa oli moni muukin tullut katsomaan tilannetta (jonon pituus arviolta 2 km). Seassa oli niin turistibusseja, rekkoja kuin pieniä henkilöautoja – kaikenlaista porukkaa turistista vaariin ja kuopukseen.

1

Odotellessamme rajan avautumista, jaloittelimme. Otimme kuvia ja ihmettelimme kohoavia vuoristoja. Kävi nopeasti selväksi, että Andien vuoristojono on massiivinen muistutus luonnon mahtavuudesta. Itse harvemmin tulee oltua noin lähellä vuoristoisia maisemia. Miten pieneksi sitä itsensä tunsikaan. Siinä jäivät Manhattanin pilvepiirtäjät helposti toiseksi vaikka nekin hirvittävät korkeudellaan joka ikinen kerta.

Pari tuntia myöhemmin jono nytkähti viimein liikkeelle. Mutkikas serpentiinitie (kannattaa katsoa alla olevia kuvia tarkemmin ja klikata isommaksi) kuljetti päättymätöntä letkaa eteenpäin – ja ylöspäin. Silloin sai kyllä kamera laulaa. Jokaisen mutkan jälkeen tuntui maisema näyttävän aina uudelta, korkeammasta perspektiivistä. Siinä olisi varmasti korkeanpaikan kammoista henkilöä alkanut heikottamaan ja osa ryhmäni matkalaisista oli turvautunut huonovointisuuslääkkeisiin. Itse vaan ihmettelin ja tapitin maisemia suu auki. Niitä en halua unohtaa ikinä.

Parhaimmillaan nousimme 3200 metriin.

Mitä lähemmäksi tulimme vuoriston huippuja, sitä selkeämmäksi tilanne alkoi viimein meikäläisellekin hahmottumaan. Ulos astuessa saattaisi tulla kylmä. Ainakin meikäläisen varustuksella. Enkä ollut ainut. Meistä suurin osa oli lähtenyt reissuun sillä ajatuksella, että viettäisimme Etelä-Amerikassa lämpimän ja aurinkoisen ”kesäloman” keskellä suomalaista talvea. Pieleen meni se arvaus.

Huipulla meidät marssitettiin ulos autosta passintarkastukseen. Ekassa jonossa saimme laput, jotka tuli täyttää. Toisessa jonossa lapun toinen puolisko annettiin toiselle virkailijalle (toisesta puoliskosta luovuttiin, kun poistuttiin maasta). Ja kolmannessa jonossa saatiin vielä leima passiin merkiksi, että passinhaltija on nyt Argentiinassa. Aika perusteellista hommaa ja kylmähän siinä jonotellessa tuli.

Koska olimme rajanvalvonta-alueella, minulla ei ole valitettavasti näyttää huipulta kuvia, mutta olisittepa nähneet ilmeeni, kun nousin autosta ja lumihiutaleet leijailivat kasvoilleni. Olin ihan, että just, piti sitten tulla näkemään lumisadetta Andeille asti. Suomessa sitä olin nähnyt ihan riittämiin. No ei, toki vuoristo teki suuren vaikutuksen vaikkakin kirkkaalla kelillä maisemat olisivat varmasti olleet paljon upeammat. Matkaohjelmassa sanottiin, että 6 959 metriä korkea Aconcagua -vuori olisi kirkkaalla säällä näkynyt helposti. No eipä näkynyt.

4

Pettymykseni unohtui kuitenkin hyvin nopeasti, sillä oli ruoka-aika.

Argentiina. Tuo täyteläisten punaviinien ja kookkaiden pihvien maa. Ensimmäiset järkäleen kokoiset pihvit tuli naposteltua pian rajan ylityksen jälkeen sympaattisessa pienessä Laguna del Inca -järven tuntumassa sijaitsevassa kylässä – ja aivan pilkkahintaan. Tuli tunne, että Argentiinassa pihvit ovat samassa arvossa kuin meillä Suomessa kanankoivet. Halvalla sai vatsansa täyteen ja vielä laadukkaalla lihalla (tai niin ainakin meille väitettiin).

Kylässä oli hieman aavemainen tunnelma, sillä siellä ei näyttänyt paljon asutusta olevan (lumivyöryjen turvallisuussyistä) ja siinä ilmeisesti vain ohikulkijat pysähtyivät syömään ja jaloittelemaan. Onhan opittua maantiedon tunnilta, (mutta on se silti jännä), miten lähemmäksi vedenpintaa tultaessa kasvillisuus monipuolistui ja värien kirjo laajentui. Tunsin heti itseni iloisemmaksi, kun näin kaupungin rakennusten ja kasvillisuuden väriharmonian. Ei nuo jylhät karun näköiset vuoristot taida olla oikein meikäläisen juttu.

Lopuksi pari kuvaa kyseisen päivän määränpäästä, ihan vain kontrastiksi yllä oleviin jylhiin vuoristokuviin. Kuvat ovat argentiinalaisesta pienestä kaupungista Mendozasta (700 m korkeudessa). Kasvillisuus siellä todella oli värikästä ja sopeuduin hyvin joukkoon kirjavine vaatteineni. Noissa haaremipöksyissä minä tosiaan lompsin Andien yli. En oikein sopinut vuoristomaisemaan yhtä hyvin kuin tuolla Mendozassa.

– AaKoo

ps. On pakko vielä mainita, että reissumme oli tässä vaiheessa vasta alkuvaiheessa. Mitä pohjoisemmaksi matkasimme, sitä lämpimämmäksi kelit muuttuivat. Etelä-Amerikan ”kiertueeni” oli hyvin vaihteleva kaikin eri tavoin – niin lämpötilan vaihteluiden kuin maiden eroavaisuuksien suhteen. Jokaisesta Etelä-Amerikan maasta, tai itse asiassa jopa jokaisesta kaupungista ja kylästä saisi kyllä oman tarinansa. Ihan vain tämän ajatuksen tueksi, voisin ottaa seuraavaksi matkakertomuksen aiheeksi kostean trooppisen Iguassun putoukset (Iguazu Falls) Argentiinan ja Brasilian rajalla. 😉