Tyttö, joka turkooseissa kumisaappaissaan ylitti Repovedellä vuorien lisäksi itsensä

Aika ajoin tykkään kokeilla rajojani. Mieleeni juolahtaa toisinaan melko hurjiakin lajikokeiluja. Olen muun muassa miettinyt olisiko minusta hyppäämään laskuvarjolla tai vaeltamaan aikuisiällä luonnon armoilla. Edellä mainitut asiat on nyt molemmat tullut testattua. Laskuvarjohyppykurssi jäi harmikseni yhteen kertaan villissä nuoruudessani, mutta lapsuuden partiomuistot saivat äskettäin kirkastuksen, kun lähdin määrätietoisesti Partioaitan 365 klubin järjestämälle vaellusretkelle Repoveden Kansallispuistoon lokakuun lopussa.

Retkipäivän aamuna olin kauhuissani. Kädet tärisivät ja pää jahkaili olisiko minusta sittenkään tähän. Olin siinä vaiheessa kuitenkin jo Repoveden kansallispuiston Lapinsalmen pysäköintialueella. Näin auton ikkunasta muut retkelle osallistuvat retkeilijät. En näemmä ollut ainut, joka oli karsimisesta huolimatta saanut rinkan näyttämään siltä kuin olisin rahtaamassa kuukauden tarpeita mukanani. Olimmehan retkellä kuitenkin vain yhden yön. Huokaus.

Valmistautumiseni retkelle oli jäänyt viime tippaan. Jälleen. Tällä kertaa, syy oli jännitys. Lähinnä se rinkan kantaminen jänitti ja lujaa. Pakkaustaidoissani on aina ollut parantamisen varaa. Tavaraa tulee otettua mukaan aina liikaa. Tällä kertaa ne tulisi kantaa selässään koko retken ajan. Onneksi saimme selkeät ohjeet mitä retkellä tarvittaisiin mukaan, mutta sääennusteet eivät näyttäneet helpotusta sateiselle säälle, joten vaihtovaatteiden vaihtovaatteet kuulostivat tarpeelliselta.

Tarvikelistaa retkiviikonloppua edeltävänä keskiviikkona lukiessani hoksasin, etteihän minulla ollut a) vaelluskenkiä Tampereella ja b) ruokatarpeistoa eli trangiaa ja ruokatarpeita. Ihan tärkeitä asioita mukaan otettavaksi voisi kuvitella. Retkellä tuli kuitenkin valmistaa omat ruuat.

Ensin tein pikaisen soiton luottoapurilleni/etsintäpartiolleni – äidille. Viimeisin muistikuvani vaelluskengistä on vuosi 2011 ja Guatemalan vuoristot, joten vaelluskenkien tulisi näin ollen olla vanhempieni luona. Tampereella niitä en ole tarvinnut. Vaelluskenkien etsintä ei kuitenkaan tuottanut tulosta, joten piti keksiä varasuunnitelma. Sateinen sää toi mieleen kaksi vaihtoehtoa: talvitennarit ja turkoosit kumisaappaat.

Ruokatarpeiston ja villin yöpymisidean innoittamana lähdin shoppailemaan Partioaittaan. Se on yksi lempikaupoistani ja siksi käyn siellä hyvin harvoin. Siellä tekee mieli aina hypistellä kaikkea. Vaatteiden ihanat lämpöiset materiaalit ja tarvikkeiden määrä sai taas pääni pyörälle. Olisin viihtynyt kaupassa koko päivän. Oli kuitenkin pidettävä ennakkoon mietitty hankintalista mielessä ja suunnattava yläkerran ”elintarvikeosastolle”.

Tarvitsin matkaan 1 päivällisen ja 2 lounasta. Ensimmäisenä bongaan kuivaruoat. Pelastukseni. Nämähän ovat näppäriä, keitän veden vain joukkoon, sekoitan, haudutan hetken ja voilá – ruoka on valmis. Eikä tarvitse tiskata. Hallelujah. Näitä mukaan kolme kappaletta, kiitos. Ruokien nimet kuulostavat ihan gourmet-aterioilta. On thaimaalaisia, italialaisia ja intialaisia makuja. Valitsin yhden kustakin makuryhmästä.

Mietinnässä on myös trangian ostaminen. Jollain se vesi tulisi saada keitettyä ja jokaisella tuli olla omat ruoanvalmistusvälineet. Partioaitan myyjä ystävällisesti esittelee minulle erilaisia vaihtoehtoja ja puhuu minut pyörryksiin trangian mahdollisuuksilla. Melkein olen jo laittamassa trangiaa ostoskoriin. Haaveissa olisi saada vaelluksesta pysyvä harrastus (jos tästä reissusta selviäisin), mutta tuntui kuitenkin vähän turhalta vielä tässä vaiheessa ostaa omaa trangiaa. Siispä pikainen viesti Facebookiin, että olisiko jollain ystävällä trangiaa lyhyellä varoitusajalla lainaksi. Trangia jäi hyllyyn.

Palataanpa takaisin retken alkuun. Olin siis kauhuissani. Huikkaan vielä lähtiessäni autosta minut tuoneelle anoppikokelaalleni (Mikon äidille), että pidäthän puhelinta lähettyvillä, jos tekeekin mieli paeta sisätiloihin. Onnekseni Mikon vanhemmat asuvat Kouvolan tuntumassa, joten apujoukot olisivat tarvittaessa lähistöllä. Mikon äiti on syystäkin huolissaan pärjäämisestäni, mutta nyt oli laitettava pokerinaama hymyn kera kasvoille ja suunnattava muiden retkeläisten joukkoon. Luotin siihen, että tulisin nauttimaan reissusta alkupelosta eroon päästyäni.

Olen aina ollut oman tieni kulkija ja nopeasti huomasin, että tulisin erottumaan jälleen joukosta. Ei siihen tarvittu kuin nopea vilkaisu jalkoihin. Jokaisella oli vaelluskengät jalassa. Useimmilla ilmeisesti jopa uuden karheat. Minä sen sijaan päädyin niihin turkooseihin kumisaappaisiin, jotka olin heinäkuussa ostanut. Elämäni ensimmäisiin aikuisiän kumisaappaisiin. Enpä olisi arvannut millaiseen seikkailuun niiden kanssa päätyisin. Olin ne ostanut viidessä minuutissa Prismasta.

Sää oli retkelle lähtiessämme lohduton. Vettä tuli taivaalta ihan kiitettävästi, eikä minulla tietenkään ollut sadesuojaa rinkkani peitoksi, koska olin unohtanut merkitä sen ostoslistaani käydessäni Partioaitassa. Kaikilla muilla tietenkin oli fiksuna rinkka visusti suojan peitossa. Epätoivoisesti yritin kiinnittää sadeviitan rinkan päälle, jotta päällimmäisenä oleva makuupussi pysyisi kuivana – muusta tarpeistosta puhumattakaan.

Voi AaKoo, mihin olet taas itsesi lykännyt.

Positiivisena ihmisenä pidin kuitenkin koko ajan mielessä, että alkukankeus tulisi kääntymään voitoksi. Hymy ei saa hyytyä. Siitä myös retkioppaamme Teemu muistutti. Hän totesi, että voisi olla huonomminkin – taivaalta voisi tulla jääpuikkoja ja lämpötila olla pakkasen puolella. Viikkoa myöhemmin tämä olisikin ollut totta. Lisäksi jokainen nousu olisi näköalojensa arvoinen. Ja olivathan ne.

Kyllähän Teemu siinä ihan oikeassa oli vaikka muistelenkin lämmöllä sitä seikkaa, että meillä tuntui olevan eriävät mielipiteet reitin tasaisuudesta. Siinä missä Teemu totesi, ettei enää olisi nousuja vaan tasaista maastoa niin ei mennyt montaa sataa metriä, kun taas kiivettiin ja kavuttiin ylöspäin. Silloin ymmärsin, että se on suhtautumiskysymys. Teemu harrastaa vuorikiipeilyä ja on loppuvuodeksi menossa huiputtamaan muun muassa Kilimanjaroa (alkuverryttelyksi Aconcaguan vuorelle), joten se on vähän mihin on tottunut.

Reittimme ensimmäinen osuus lähti Lapinsalmen komealta riippusillalta kohti Katajavuoren mäkeä, joka on Kaakkurin kierroksen ensimmäinen isompi nousu. Nousimme sen muista nousuista poiketen portaita käyttäen.

Katajavuorelta matka jatkui kohti Kuutinkanavaa, missä pidimme lounastauon. En vielä halunnut ryhtyä virittämään lainatrangiaani, eikä ollut juuri nälkäkään, joten mutustelin spelttinäkkäriä ja pähkinöitä avotulen äärellä ihan mielissäni. Tässä vaiheessa niin sade kuin jännitys oli loppunut, ja keräsin siitä itselleni positiivista latausta seuraavalle etapille.

Positiiviselle lataukselle todellakin oli tarvetta, kun lounaalta lähdimme kapuamaan päivän haastavinta nousua Mustalammen vuorelle. 22-päinen joukkomme nousi sen sitkeästi ja hymyssä suin, ainakin enimmäkseen. Aivan Mustalamminvuoren vuoren laella sijaitsi näkötorni, jonne toki kaikki halusivat vielä kivuta. Sinne ei onneksi tarvinnut ottaa rinkkoja mukaan vaan ne jätettiin alas polunvarteen.

Mikä vapautumisen fiilis meikäläiselle tulikaan. Silloin nautin retkestä ensimmäisen kerran kunnolla. Teemu oli vähän ennen Mustalammen vuorelle kiipeämistä todennut, että näkisi pari asiaa, jotka olisi hyvä fiksata meikäläisen rinkan asetuksista kuntoon, kun jatkaisimme matkaa niiden kanssa. Olin samaa mieltä, rinkka ei tuntunut hyvältä selässä ja se ei täysin johtunut sen sisällöstä.

Mustalamminvuoren huipulla hengitin sisään raikasta ilmaa ja maisemaa – tämän vuoksi olin täällä. Tällaisia maisemia en kokisi Tampereella. Aurinkoisella kelillä värit ja luonto loistaisi toki eri tavalla, mutta kyllä kamerat saivat laulaa nytkin. Järvet, metsät ja syksyinen värimaisema tekivät vaikutuksen.

Koukkasimme vielä Olhavalla katsastamassa suomalaisten kiipeilyharrastajien näytönpaikan ja täyttämässä vesivarannot sen viereiseltä kaivolta ennen saapumista leiripaikallemme Karhulahteen. Siellä meidän käytössämme oli Karhulahden varauskota. Siinä ei kuitenkaan ollut tarkoitus yöpyä. Leiri pystytettiin sen ympäristöön sopivasti juuri ennen pimeän tuloa.

Siinä missä muut pystyttivät telttansa ympäristöön, minä pystyin upean oman metsäyksiöni puuhun. Olin aikaansaannoksestani hyvin ylpeä, sillä keksin sen vasta aiemmin viikolla. Minulla oli siis mukanani riippumatto, pressu ja paalinarua, jotta saisin pressun pysymään paikallaan riippumaton suojaksi. Tosin toteutusta en ollut miettinyt lainkaan.

Riipumaton ripustamiseen ei mennyt kuin 5 minuuttia, en tosin uskaltanut istahtaa ja kokeilla pysyisikö se oikeasti puussa vai tulisinko sieltä riippumaton kera tömähtäen alas. Tämän vuoksi olin taktisesti ripustanut riippumaton paksun sammalmättään yläpuolelle, jotta lasku olisi mahdollisimman pehmeä. Nopeasti kävi myös selväksi, että ei ollut apukäsiä tarjolla. Jonkin aikaa tuumailtuani totesin, että oma pituuteni ei riittäisi ripustamaan pressua vielä korkeammalle riippumaton päälle, joten pyysin Teemun apua.

Siinä missä olin ylpeä metsäyksiöstäni olin myös hyvin ylpeä, että osasin yhä käyttää trangiaa (ja sanoa sen sanan viimein oikein). Pannussa vettä keitellessäni palasivat lukuisat lapsuusmuistot partioajoilta mieleeni. Siinä vaiheessa oli kyllä päivän kolotukset jo kauas unohdettu. Sen sijaan fiilistelin reissun ajattomuutta.

Tämä retki oli kuin olisin ollut hetken kadoksissa maailmassa. Kukaan ryhmäläisistä ei tuntenut minua, harva tiesi edes nimeäni ja minä en myöskään heidän, toki olen omana itsenäni reissussa ja juttelemme kaikenlaista retkeilyyn ja luontoon liittyvää, mutta en tule puhuneeksi lähimmäisistäni tai työtilanteestani. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On jotenkin kihelmöivä tunne olla vuorokauden ikäänkuin poissa omasta elämästä. Pysähtyä ja kulkea kiirettömästi eteenpäin, enimmäkseen omien ajatustensa kanssa. Ulkona sivistyksestä. Et ole tilivelvollinen kenellekään. Metsässä ei ole väliä kuka olet.

Yritin vitkutella nukkumaan menemistä yksiööni, sillä tihkutti jälleen. Kymmeneltä keräsin niin roheuteni kuin täyttänyt vesipulloni kuumalla vedellä lämmikkeeksi, joten olin valmis. Pujottelin itseni ensin riippumattoon ja sitten makuupussin sisään ja voi juku olo oli kuin pikkulapsella. Riippumatossa olen nukkunut aiemminkin ja heti siihen nyt mentyäni tiesin, että oli oikea päätös ottaa se mukaan. Nukuin siellä paremmin kuin pitkään aikaan aiemmin. Välillä piti korjata pressun asentoa ettei vedet päässeet sisälle, mutta yöllä tapahtuneen kellojen siirron huomioiden nukuin ainakin seitsemän tuntia. Tämä kokeilu nukkua yöluonnossa riippumatossa ei varmasti jää viimeiseksi. 

Aamulla kello yhdeksältä oli sovittu, että jatkamme matkaa Karhulahden tuntumasta lähtevän Korpin kierroksen kautta, joka kuljetti meidät Olhavanvuoren päälle. Keskityin mielummin maisemiin, kuin pohkeisiini, jotka huusivat edellispäivän patikoinnista hoosiannaa. Lopulta myönnyin, ja sain myös kouraani vaelluskepin matkatoverilta lainaksi lukuisista vastusteluistani huolimatta ja se oli kyllä paras myönnytys minkä olen tehnyt. Vaelluskepin kanssa loppupäivä meni kuin siivillä, se oli kuin kolmas – se ehjä – jalka. 

Sain yllättyä nopeasti, miten eilinen ja tämän päivän reitti poikkesivat toisistaan. Korpin kierroksen alkutaipale oli kuin satumaassa olisi kävellyt. Ylläolevassa kuvassa en ole lisännyt tippakaan värikylläisyyttä! Metsä todella oli epätodellisen vihreä.

Olhavanvuorelle kipuaminen oli myös matkamme viimeinen isompi vuoren valloitus ennen palaamista kohti Lapinsalmea. Matkalla lounastimme Mustavuoren tulipaikalla. Sieltä matka jatkui hiljalleen Kuutinkanavan kautta Lapinsalmen sillalle.

Sinne takaisin päätyessämme oli aikamoinen voittajan fiilis! Kuin maratonin olisin juossut. Olin kiitollinen, että olin lähtenyt mukaan vaellusretkelle ja ottanut haasteen vastaan. Tiukkojen nousujen / suomalaisittain vaatimattomien vuorten valloitusten jälkeen ja etenkin itsensä ylittäneenä, fiilis oli aika makoisa, ja jokaisen kolotuksen arvoinen.

Nautin vaellusretkestämme loppujen lopuksi suunnattomasti, mutta ehkä kuitenkin päiväreppu olisi mulle se fiksumpi valinta, jotta nauttisin ympäristöstäni enemmän. Jos en tähän ikään mennessä osaa pakata sopivasti niin epäilenpä, etten tulisi onnistumaan siinä jatkossakaan.

Olen tyytyväinen jalkinevalintaani. Toki vaelluskengät ovat aina paras vaihtoehto vaellukselle, mutta näissä kumisaappaissa en saanut ainuttakaan rakkoa. Pidon kanssa toki olisi parantamisen varaa varsinkin, kun sadesää sai mäet ja maasta kohoavat puunjuuret hyvinkin liukkaiksi, mikä hidasti etenemistä, mutta toisaalta ei ollut kiire mihinkään ja etenimme kuitenkin aikataulullisesti eteenpäin.

Lisäksi, jos toistan tämän hullun idean uudelleen, niin hommaan myös vaelluskepin. Myönnän, pidin sitä ensin vahempien ihmisten tukikeppinä (pahoitteluni), mutta kyllä siitä on hurjan paljon hyötyä aivan kaikille retkeilijöille. Miten väärässä olinkaan!

Kilometrejä retken aikana tuli meikäläiselle reilu parikymmentä, joka ensikertalaiselle oli paljon. Olen ylpeä itsestäni, että hymyni ei hyytynyt maaliviivallakaan (kuva alla).

Koska sinä olet kokeillut rajojasi? Erään sanonnan mukaan elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolelta, ja totta se on, silloin jos koskaan tuntee olevansa elossa. 😉

– AaKoo