Monument Valley – Navajo-intiaanien koti

Monument Valley, tarkemmin sanottuna Monument Valley Navajo Tribal Park. Sen kuiva autiomaa on täynnä karua historiaa. Eroosio on muovannut luontoon suuria kivipaaseja, jotka nykyään näkyvät monien tunnettujen elokuvien – Thelma Ja Louise, Indiana Jones & Viimeinen ristiretki ja Forest Gump – taka-alalla.

Minulla oli kunnia vierailla siellä yhdeksän vuotta sitten. Tämä matkakertomus on siis jo pidemmän aikaa tehnyt tuloaan.. Valitettavasti silloin ei ollut panoraamakameroita eikä hd-videokuvamahdollisuutta, mutta toivottavasti kuvat ja videoklipit välittävät yhteisön lämmön ja alueen ainutlaatuisen kauneuden, jota vaalin sydämessäni loppuelämäni.

Laakso on Yhdysvaltojen osavaltioiden Utahin ja Arizonan rajalla. Sen asukkaat ovat vanhaa intiaanikansaa, navajoita (navajon-kielellä diné, “ihmiset”). Aikojen saatossa he ovat keskitetysti siirtyneet asumaan navajoille tarkoitetussa reservaateissa. Näitä itsehallintoalueita on Arizonan ja Utahin lisäksi myös New Mexicon osavaltiossa. He ovat nykypäivän yksi runsaslukuisimmista alkuperäiskansoista Pohjois-Amerikassa ja heitä on erään laskennan mukaan kaikkiaan noin 300 000, mutta tällä alueella vain joitakin kymmeniä perheitä. Tähän lukuun sisältyvät kaikki, jotka ilmoittavat vähintään yhden isovanhemmistaan navajoksi. Heihin oli kunnia tutustua.

Huomioitavaa on, että turisteille merkitylle puisto-alueelle (Monument Valley Navajo Tribal Park) pääsee vain navajo-oppaan seurassa. Monument Valley on Navajoille pyhää aluetta.

Kuten Ruta Mayan -matkakertomuksen pitkähkössä pohjustuksessa kerroin minulla on tapana käyttää valmistujaisjuhlissani saaamani lahjarahat matkailuun. Lyhentämättömänä. Ylioppilaslahjaksi saamani lahjarahat ja lisättynä siihen vielä kaikki säästöni, sain kerättyä tarpeeksi rahaa matkustaakseni ensi kertaa valtameren yli Pohjois-Amerikkaan. Nuorelle ihmiselle Yhdysvallat on usein melkoinen järkäle ymmärrettäväksi, ja voin kyllä sanoa, että sitä reissua en unohda koskaan.

Osallistuin STS:n ja Trek American järjestämälle ryhmäretkelle, joka koostui 16-18-vuotiaista nuorista. Ajoimme minibussilla mantereen halki. Kolmen viikon aikana näimme toistakymmentä osavaltiota, lukuisia kaupunkeja sekä historiallisesti että luonnontieteellisesti merkittäviä paikkoja. Saavuimme laaksoon henkeäsalpaavien Grand Canyonin maisemien jälkeen, joten odotukseni olivat korkealla. Allaolevassa videosta näette, mitä itse näin kun saavuin Utahin rajalle, Navajojen vaatimattomalle itsehallintoalueelle.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ilmastointi puhalsi täysillä ja nuorten puheensorina peitti alleen ryhmänohjaajamme ohjeistukset ja esittelyt seuraavasta kohteesta (siksi videossa ei ole äänet päällä vaan musiikki). Niinpä tyydyin vaipumaan ajatuksiini ikkunan vieressä ja katsoin tarkkaavaisesti läheneviä voimakkaan punaisen värisiä kivipaaseja. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Olihan Grand Canyonkin huima paikka, mutta tätä kohdetta olin odottanut vielä enemmän.

Tämä oli ensimmäinen kosketukseni oikeiden intiaanien elinympäristöön ja elintapoihin. Olin pelkkänä korvana. Jollain oudolla tavalla tunsin olevani kotona. Muistan vieläkin sen tyynen rauhallisuuden tunteen, joka minulla oli, kun nousin minibussista ja katselin ympärilleni. Huokasin syvää henkeä ja nautin jokaisesta sekunnista.

Jätimme minibussimme Navajoiden reservaattiin ja hyppäsimme paikallisen “katumaasturin” eli huputetun lava-auton kyytiin. Lähdimme tutustumaan laaksoon ja sen historiaan tarkemmin. Meitä ohjeistettiin ulkona vielä uudemman kerran pukeutumaan pitkähihaiseen paitaan ja kasvot peittävään huiviin, sillä kyydissä heikka pöllyisi ja saattaisi tuntua iholla polttavalta. Ilmalämpötila oli n. 30-asteen tienoilla, tielämpötila oli aika paljon enemmän. Onneksi kuuntelin ohjeistusta tällä kertaa. 😉

Lava-auton lavalle tehdyillä istuimilla oli hurjan hauskaa nauttia vauhdin huumasta, mutta samalla myös jokseenkin haastaavaa jonglöörata kahden stillkameran ja yhden videokameran kanssa (sain jälkimmäisen myös yo-lahjaksi). Ei toivoakaan, että puhelimeni olisi silloin kelvoitettu mukaan valokuvauskalustooni.

Kuten nimikin sen sanoo, Monument Valley on laakso, jossa on monumentteja, kivipaaseja. Niiden koetaan kertovan pilkahduksia historiasta. Aluksi katselimme ja ihmettelimme niitä silmät pyöreinä, sillä meistä kukaan ei ollut nähnyt mitään vastaavaa aiemmin. Suomessa autiomaat ja tuulien muokkaamat kivipaasit ovat aika harvassa.

Monumenttien välistä pujoteltiin kuoppaisia hiekkateitä. Paikalla oli tosin muitakin. Melkein ruuhkaksi asti. Meidän suomalaisten kanssa yhtä aikaa oli kaksi ryhmää Ruotsista. He olivat samanikäisiä nuoria kuin mekin. Kuten videosta kuulette, ei juuri nautittu hiljaisuudesta kyydissä, sillä melkoista kolinaa lava-autoista kuului ja kamera-arsenaalini sai hilpeyttä aikaan amerikkalaisessa ohjaajassani. 🙂

Oli iltapäivä, joten auringon valo vain kaunistui iltaa kohden ja muutti kivipaasimuodostelmat hehkuvan oranssiksi. Tämä johtuu kiviaineksen ja hiekan rautaoksidista. Halu kuvata kivipaasimuodostelmia ja muuta luontoa vain siis yltyi, mutta kamerani olivat toista mieltä. Niistä loppui yksi toisensa jälkeen akku. Silloin en osannut vielä nauttia paikallaolosta niin paljon kuin kameran takana olemisesta, mutta viimeistään akkujen loputtua kameroista, niitäkin hetkiä onneksi päivään mahtui. Siksi varmaan muistankin vielä tapahtumat kuin ne olisi tapahtuneet eilen.

Huom! Ei tarvitse mennä turisteille tarkoitetulle puisto-alueelle nähdäkseen alueen kuuluisammat kivipaasimuodostelmat. Ihan autoreitin varrelta näkyvät John Ford’s Point sekä Mittenit. Mittenien uskotaan olevaan kuva kolmesta sisaruksesta, joista vasemmanpuoleisen polvillaan rukoilevan hahmon erottaa helposti.

Valitettavasti en onnistunut löytämään kuvia edellä mainituista nähtävyyksistä, mutta suosittelen googlettamaan nuo nimet niin näette, että nuo kivipaasimuodostelmat ovat ehdottomasti näkemisen arvoiset.

Parasta päivässä mielestäni oli kuitenkin upeista maisemista huolimatta tarinat ja historia. En valitettavasti muista allaolevan videon kivipaasien muodostaman luolan nimeä, mutta sen akustiikka oli mieletön! Tuuli ja hiekka oli kovertanut kalliokupolin kattoon kotkan silmän ja siitä oli hahmoteltavissa pään muoto ja siipi.

Siellä suljimme silmät ja kuuntelimme perinnemusiikkia. Myös sinulla on nyt mahdollisuus kokea sama. Tosin paina ensin play-nappia ennen kuin suljet silmäsi. Videossa kerrotaan myös kalliokupolin kuviosta, kun en itse oikein ensin hahmottanut kotkan hahmoa katossa.

Puiston vetonaulana toimivat navajojen esi-isien muinaiset asumukset, joihin pääsimme myös sisälle. Kuitenkaan enää harva asui niissä tänäpäivänä.

Kuva hieman hämää, se ei aivan ole niin matala kuin miltä tuossa yläpuoella näyttää. Tällaisen söpön yksiön olisin mielelläni halunnut ottaa mukaani ja sijoittaa Tampereelle. Mitäköhän siitä olisi seurannut?

Kuten ylläolevasta kuvasta huomaatte, sisällä mahtui hyvin seisomaan ja seuraamaan perheen isoäidin puuhastelua käsitöiden parissa ja samalla, kun perheen lapsenlapsi kokkasi tortillaleipiä.

Navajo-oppaamme kertoi meille heidän elintavoistaan ja harrastuksistaan pitkät pätkät. Jokaisella tehdyllä asialla, esineellä ja tavalla oli tarkoitus. Kaikki pohjautuivat esi-isien opetuksiin ja kokemuksiin. Ainoan merkin tai oikeastaan asian, jossa näin pilkahduksen nyky-yhteiskunnasta oli yksinäinen koripallokori kivipaasien välissä.

Kunnioitan suuresti heidän tapojaan ja arvostan, että ovat pystyneet säilyttämään ne niin autenttisena eivätkä ole ottaneet siihen mukaan juurikaan länsimaisen kulttuurin piirteitä vain koska ei ole tarvis. Allaolevan kuvan säännöt kiteyttävät mielestäni hyvin Navajojen uskomukset.

Suomennos paidasta:

VAROITUS! Perinteinen Navajo-yhteisön jäsen ei uudistu.

• Ei hylkää perinteikkäitä uskomuksia
• Ei hylkää äidinkieltään.
• Ei ole pakotettu leikkamaan tukkaansa.
• Ei alistu.
• Ei hanki lupaa metsästää.
• Ei juhli Columbuksen päivää.

Tämän uskomattoman oppitunnin jälkeen ajelimme takaisin leirintä-alueelle, jossa minibussimme sijaitsi. Paluumatka ei kuitenkaan sujunut ihan ongelmitta vaan juuri illan hämärtyessä lava-autostamme loppui bensa kesken. Olimme arviolta reilun kilometrin päässä määränpäästä.

Ei siinä auttanut muuta kuin pistää autosta vaihde vapaalle ja nuoriso pihalle autosta työntämään auto perille asti. Niin totta tosiaan teimme ja siitä saimme kyllä elinikäiset naurut ja sydäntälämmittävän tarinan eteenpäin kerrottavaksi.

Illastimme vielä yhdessä Navajojen kanssa. Söimme heidän juhlaruokiaan ja nautimme laulu- ja tanssiesityksistä. He pukeutuivat meitä varten kansallispukuihinsa ja saimme ottaa heidän kanssaan yhteiskuvia. Oli pilkkopimeää, mutta silti kovin lämmin, joten hyvin tarkeni vielä kesähepenissä. Minua jotenkin naurattaa, ettei tyylini ole yhdeksässä vuodessa juurikaan muuttunut. Lätsät ja huivit ehkä vaihtaneet hieman väriä, mutta siinäpä se. Tukka on vaan pidentynyt.

Pahoitteluni ylisanojen ylikäytöstä, mutta tätä kirjoittaessani fiilikset tuosta päivästä heräävät mielessäni jälleen eloon. Olen muutenkin todella fiiliksissäni, kun näen tanssieistyksiä. Ehkä se on se niiden esiintyjien palo tanssimiseen ja tässä tapauksessa kulttuurin liittäminen osaksi tanssiaskeleita, mikä kiehtoi. Minulle se oli hyvin koskettava ilta. Toivottavasti ymmärsin kiittää heitä, että hekin tiesivät sen.

He pyysivät myös mukaan tanssiin, mutta itse tyydyin ujouteni vuokseni kuvaamaan ja taltioimaan muiston kuviksi muille ryhmäläisilleni. Tässä otoksia iltaohjelmasta. Tärkeää asiaa muun muassa siitä, miten ihmiset käyttävät sanaa “indian” väärin. Mies selostamassa ei ehkä näytä Navajolta, mutta sanookin olevansa  perheensä “valkoinen” lammas.

En uskonut, että ilta olisi voinut tästä vielä parantua, mutta sen kruunasi yöpyminen kirkkaan tähtitaivaan alla makuupussissa. Eihän siinä aluksi malttanut nukkua, kun tähdet näkyivät niin kirkkaina, kun oltiin kaukana kaupungin säihkyvistä valoista ja kuu oli eri tavalla kallellaan kuin Suomessa. Pari tähdenlentoakin näin. Se oli huikeeta. Alla hieman väsyneen näköistä porukkaa seuraavalta aamulta.

Poistuessamme Navajojen mailta otimme vielä ryhmäkuvan eräästä elokuvasta tutusta maisemasta toistaen elokuvan päähenkilön juoksuaskeleet – kukin tyylillään. Tunnistatko elokuvan kuvasta? Saimme juosta maantietä ainakin kymmenisen kertaa edestakaisin, jotta ohjaajamme saivat otettua kuvan meidän jokaisen kameroilla, huoh! Sinä päivänä olin hyvin onnellinen.

Jos siis olet menossa Grand Canyonin suuntaan ja suuntaat seuraavaksi Las Vegasiin niin Monument Valley on aivan siinä reitin varrella. Poikkea moikkaamassa Navajon väkeä puolestani ja kerro terveiset!

– AaKoo