Olen huono pitämään yhteyttä. Syy tähän on yksinkertainen, ja varmasti yleinen. Arkeni on melkoista rumbaa taajamajunien ja paikallisbussien tahtiin töihin ja takaisin kaupunkiin (Tampereelle). Sen jälkeen kiiruhdan vielä harrastusten ja arkipuuhastelujen pariin. Illansuussa olen kotona. Seuraa päivän paras hetki, uppoudun viltin alle sohvan nurkkaan ja jumitan siinä loppuillan.
Silloin somekanavat laulavat, mutta harvemmin otan suoraan yhteyttä ystäviini (hädintuskin edes vieressä istuvaan avopuolisooni). Otan heihin yhteyttä vasta silloin, kun on pakko. Olen niitä ihmisiä, joiden kommunikaatio toisten kanssa rajoittuu facebookin tai instagramin tykkää -painikkeen varaan. Kun ei ole pakko olla reipas, olen laiskiainen ja päivän saavutukset huomioiden, ylpeä siitä. Tämä varmasti on karsinut joitakin ystävyyssuhteitani elämän varrella ja tiedostan kyllä ongelmani.
Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan ystäviäni, ja he ovat minulle hyvin tärkeitä. Ystävät tekevät elämästä hauskan ja irtauttavat minut aika ajoin arjen oravanpyörästä. Näin 30 ikävuoden kynnyksellä, sitä kuitenkin huomaa usein pohdiskelevansa, miten nämä ihmiset ovat löytyneet viereeni ja sinnikkäät yhä pysyvät siinä. Olen heistä suunnattoman kiitollinen. Huomaan nyt, miten ystävyyden merkitys muuttuu vanhetessa.
Olen myös huomannut eräänlaisen kaavan toistuvan ystävyyssuhteissani. Peruskoulusta lähtien, jokaisesta opinahjosta on löytynyt minulle 1-2 luottoystävää. Kuitenkin, kun aikaa kuluu muutama vuosi valmistumisesta, välit ovat (viimeistään sitten) kylmenneet – paria henkilöä lukuunottamatta. Pelkästään erilaiset elämäntilanteet eivät tätä selitä, ja siksi kaava hämmentää minua. Mitä itse olen tehnyt väärin? Onko luonteessani jotain sellaista mikä ärsyttää ihmiset pois luotani? Tai yleisellä tasolla – miksi vankaksi luulemani ystävyyssuhteet katkeavat? Miksi yhteydenpito on niin hemmetin vaikeeta? Voiko näihin kysymyksiin edes löytyä vastausta?
Ihmissuhteet ovat meikäläiselle aina ollut mystinen arvoitus. Haluaisin kuitenkin uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Ja että kaikilla kohtaamisille on tarkoituksensa. Toiset jättävät isomman jäljen kuin toiset. Suurimmat arvet katkenneista ihmissuhteista ovat tapahtuneet silloin, kun ei ole tullut selkeää päätepistettä. Viimeistä keskustelua, jäähyväisiä, loppuratkaisua. Sama koskee myös tilanteisiin, jolloin välit tulehtuvat pahasti. Silloin anteeksianto saattaa vaatia pitkän prosessin. Itseäni on kovasti auttanut alla oleva sitaatti asian pähkäilyyn. Turhaan myrkyttää itseään pahalla ololla. Parempi antaa anteeksi ja mennä elämässä eteenpäin.
Anteeksianto on taakasta luopumista, parempaan tulevaisuuteen investoimista. Kantaessamme katkeruutta ja vihaa olemme kuin aikeissa myrkyttää jonkun, mutta juommekin myrkyn itse. Antaessamme anteeksi ja päästäessämme irti menneestä annamme itsellemme meille kuuluvan vapauden ja rauhan. – Hyvän Elämän Anatomia: Sara Karlsson ja Pia Sievinen
Tämä on yksi syy, miksi pyrin aina aamuisin nousemaan sängystä positiivisin mielin. Haen myös positiivista energiaa muista. Elämään mahtuu paljon tilanteita, joissa jonkun esimerkiksi työkaverin negatiivinen energia eli huono päivä tai ilkeä asenne tarttuu muihin. Silloin itse otan jalat alleni ja poistun paikalta. Otan herkästi haltuuni muiden ihmisten fiiliksen, myös sen negatiivisen ja se saa minut tuntemaan ahdistuneeksi.
Myös somemaailman uutisvirrat tukevat positiivisuuden ilmapiirin keskellä olemista. Näen usein Facebookia tai Instagramia selatessani erilaisia mietelauseita ystävyyteen liittyen. Sanoma niissä on usein rauhoittava. Ne liittyvät usein elämänmuutoksiin tai ristiriitojen ratkaisuun. Kyllä, minä myönnän monesti haikailevani ystäviä, joihin en ole ollut tekemisissä pitkään aikaan – jopa vuosiin. Valitettavasti elämme kuitenkin hyvin itsepäisessä maailmassa, jossa ei hevillä anneta anteeksi ja keskitytä tulevaan. Ystävyys on kuitenkin aina kahden kauppa.
Tiedostan kuitenkin myös, että joidenkin kanssa vaan napsahtaa ajatukset yhteen ja vaikka välissä tapahtuu mitä tahansa, se sama napsahdus toimii yhä pitkänkin tauon jälkeen. Kaukana ja myös ulkomailla asuvien ystävien kanssa on ihana huomata, kun käy juuri niin. Vaikka tapaamiset jäävät vähiin (1-2 krt / vuodessa), eikä internetin yli viestittelykään kovin aktiivista ole, jälleennäkemiset ovat aina yhtä hauskoja ja helppoja. Etäisyys ei ole aidolle ystävyydelle ongelma. Ikään kuin jatkaisi vaan siitä mihin se edellisellä näkemisellä jäi.
Yksi rakkaimmista ajanvietteistä ystävien kanssa on lauta- ja konsolipelien parissa pelailu. Silloin ei tarvitse vatvoa omia ongelmia vaan päinvastoin. Pelatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun ja on läsnä ystävien kanssa. Anteeksi nostalgisuuteni, mutta se todella on minulle terapeuttista. Siksi aina sanonkin, että pelin voittaminen ei ole minulle tärkeintä, vaan se läsnäolo ja yhdessä viihtyminen. En ole ikinä ollut kovin kilpailuhenkinen.
Mistäkö keksin nyt aiheen kirjoittaa sanasen ystävyydestä? En ainoastaan lähestyvästä ystävänpäivästä vaan, koska tuleva viikonloppu on minulle muutenkin erityinen. Helmikuun toinen viikonloppu on yksi minun alkuvuoden kohokohdistani, koska kaksi vuotta sitten muutimme avopuolison Mikon kanssa omaan kotiin. Viikonloppu osoittautui kaikkien aikojen ystävyyden ja välittämisen superviikonlopuksi. Alkuperäinen idea oli vain tehdä pintaremontti ja muuttaa korkeintaan tärkeimmät tavarat vanhasta asunnosta uuteen. Ystävien ja sukulaisten huikealla energialla teimme kuitenkin sekä pintarempan (eli tapetit saivat kyytiä ja eteinen sai energisen oranssin maalivärin) että muuton ja molempien kaikki tavarat siirtyivät hirmuisella vauhdilla uuteen kotiin.
Se oli ihan älytöntä. Aamusta iltamyöhään paiskettiin hommia. Sitä mukaan, kun edellisten virta alkoi hiipua tulivat toiset uudella innolla jatkamaan siitä mihin oli jääty. He toivat samalla meihin, Mikkoon ja minuun, uutta virtaa jatkaa projektia loppuun. Ilman ystäviä, meidän koti ei olisi meidän näköisemme, mutta kodissa on myös heidän kädenjälkensä, rakkaudellinen kosketus. Aika ajoin katsellessani ympärilleni kotona, fiilistelen tuota viikonloppua ja monia yhteisiä viikonloppuja niiden seinien sisällä sen jälkeen. Ilman heitä olisi monet naurut ja onnenhetket jääneet kokematta, huolet ja maailmanparannushetket purkamatta – unohtumattomista maalaus- ja tapettitalkoista puhumattakaan.
Siitähän ystävyydessä kuitenkin loppujen lopuksi on kyse. Auttamisesta. Välittämisestä. Tukemisesta. Olla tarvittaessa läsnä. Rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Ihanaa ystävänpäivää kaikille!
– AaKoo
Tiiän ton tunteen et ku pitäs jaksaa nähä ystäviä mut on vaan niin poikki ettei jaksa, mut sehän on parempi niin että antaa itelle aikaa toipua. Oma terveys on kuitenkin tärkeintä, ja jos ystävät on oikeesti hyviä ja tuntee sut niin millään aikaväleillä ei oo merkitystä; ystävyys kestää tasan niin kauan kun on kaksi ihmistä jotka pitävät toistansa ystävänään. Niinkuin kirjoitit, se on kahden kauppa, eikä ainoastaan toinen ole vastuussa siitä suhteesta.
Niin juuri. Vaikea pukea ajatukset tuossa asiassa sanoiksi, mutta hienoa, että ymmärsit mitä tarkoitin ja jatkoit ajatusta mikä vähän jäi kesken. ☺️