Lumihuippuiset Andit

Näin talvisena päivänä ajatukseni harhailevat vähän erilaisiin talvimaisemiin. Andien huipulle. Siitä on yli kaksi vuotta, kun tapasin ensimmäisen kerran Etelä-Amerikan mantereen. En kuvitellut näkeväni reissulla lunta, mutta toki tiesin, että Andien vuoristo tulisi reissun alkuvaiheessa minibussilla ylitettyä ja voi pojat, miten ikimuistoiseksi retkipäiväksi se osoittautui.

Heräilimme aamuvarhain vilkkaasta Santiago de Chilestä eli Chilen pääkaupungista. Muistan olleeni vielä melko unenpöpperöinen, kun nousin minibussiimme. Edessä olisi pitkä ajopäivä, joten jalassa oli rennot haaremihousut ja paljasjalkatossut. Ennakkoon postissa tullut matkaohjelma oli kehottanut pakkaamaan mukaan pipon ja hanskat, sillä ilma viilenisi korkeammalle noustessa. Olisi kannattanut lukea se tarkemmin.

Tarkoituksena oli ylittää Andit ja saapua Argentiinaan. Jännittäväksi ylityksen teki se, että oli epävarmaa saadaanko ylityslupaa sääennusteissa Andeille luvatun lumimyrskyn vuoksi. Päätimme kuitenkin mennä kokeilemaan onneamme. Ensimmäisen rajapisteen tuntumassa oli moni muukin tullut katsomaan tilannetta (jonon pituus arviolta 2 km). Seassa oli niin turistibusseja, rekkoja kuin pieniä henkilöautoja – kaikenlaista porukkaa turistista vaariin ja kuopukseen.

1

Odotellessamme rajan avautumista, jaloittelimme. Otimme kuvia ja ihmettelimme kohoavia vuoristoja. Kävi nopeasti selväksi, että Andien vuoristojono on massiivinen muistutus luonnon mahtavuudesta. Itse harvemmin tulee oltua noin lähellä vuoristoisia maisemia. Miten pieneksi sitä itsensä tunsikaan. Siinä jäivät Manhattanin pilvepiirtäjät helposti toiseksi vaikka nekin hirvittävät korkeudellaan joka ikinen kerta.

Pari tuntia myöhemmin jono nytkähti viimein liikkeelle. Mutkikas serpentiinitie (kannattaa katsoa alla olevia kuvia tarkemmin ja klikata isommaksi) kuljetti päättymätöntä letkaa eteenpäin – ja ylöspäin. Silloin sai kyllä kamera laulaa. Jokaisen mutkan jälkeen tuntui maisema näyttävän aina uudelta, korkeammasta perspektiivistä. Siinä olisi varmasti korkeanpaikan kammoista henkilöä alkanut heikottamaan ja osa ryhmäni matkalaisista oli turvautunut huonovointisuuslääkkeisiin. Itse vaan ihmettelin ja tapitin maisemia suu auki. Niitä en halua unohtaa ikinä.

Parhaimmillaan nousimme 3200 metriin.

Mitä lähemmäksi tulimme vuoriston huippuja, sitä selkeämmäksi tilanne alkoi viimein meikäläisellekin hahmottumaan. Ulos astuessa saattaisi tulla kylmä. Ainakin meikäläisen varustuksella. Enkä ollut ainut. Meistä suurin osa oli lähtenyt reissuun sillä ajatuksella, että viettäisimme Etelä-Amerikassa lämpimän ja aurinkoisen ”kesäloman” keskellä suomalaista talvea. Pieleen meni se arvaus.

Huipulla meidät marssitettiin ulos autosta passintarkastukseen. Ekassa jonossa saimme laput, jotka tuli täyttää. Toisessa jonossa lapun toinen puolisko annettiin toiselle virkailijalle (toisesta puoliskosta luovuttiin, kun poistuttiin maasta). Ja kolmannessa jonossa saatiin vielä leima passiin merkiksi, että passinhaltija on nyt Argentiinassa. Aika perusteellista hommaa ja kylmähän siinä jonotellessa tuli.

Koska olimme rajanvalvonta-alueella, minulla ei ole valitettavasti näyttää huipulta kuvia, mutta olisittepa nähneet ilmeeni, kun nousin autosta ja lumihiutaleet leijailivat kasvoilleni. Olin ihan, että just, piti sitten tulla näkemään lumisadetta Andeille asti. Suomessa sitä olin nähnyt ihan riittämiin. No ei, toki vuoristo teki suuren vaikutuksen vaikkakin kirkkaalla kelillä maisemat olisivat varmasti olleet paljon upeammat. Matkaohjelmassa sanottiin, että 6 959 metriä korkea Aconcagua -vuori olisi kirkkaalla säällä näkynyt helposti. No eipä näkynyt.

4

Pettymykseni unohtui kuitenkin hyvin nopeasti, sillä oli ruoka-aika.

Argentiina. Tuo täyteläisten punaviinien ja kookkaiden pihvien maa. Ensimmäiset järkäleen kokoiset pihvit tuli naposteltua pian rajan ylityksen jälkeen sympaattisessa pienessä Laguna del Inca -järven tuntumassa sijaitsevassa kylässä – ja aivan pilkkahintaan. Tuli tunne, että Argentiinassa pihvit ovat samassa arvossa kuin meillä Suomessa kanankoivet. Halvalla sai vatsansa täyteen ja vielä laadukkaalla lihalla (tai niin ainakin meille väitettiin).

Kylässä oli hieman aavemainen tunnelma, sillä siellä ei näyttänyt paljon asutusta olevan (lumivyöryjen turvallisuussyistä) ja siinä ilmeisesti vain ohikulkijat pysähtyivät syömään ja jaloittelemaan. Onhan opittua maantiedon tunnilta, (mutta on se silti jännä), miten lähemmäksi vedenpintaa tultaessa kasvillisuus monipuolistui ja värien kirjo laajentui. Tunsin heti itseni iloisemmaksi, kun näin kaupungin rakennusten ja kasvillisuuden väriharmonian. Ei nuo jylhät karun näköiset vuoristot taida olla oikein meikäläisen juttu.

Lopuksi pari kuvaa kyseisen päivän määränpäästä, ihan vain kontrastiksi yllä oleviin jylhiin vuoristokuviin. Kuvat ovat argentiinalaisesta pienestä kaupungista Mendozasta (700 m korkeudessa). Kasvillisuus siellä todella oli värikästä ja sopeuduin hyvin joukkoon kirjavine vaatteineni. Noissa haaremipöksyissä minä tosiaan lompsin Andien yli. En oikein sopinut vuoristomaisemaan yhtä hyvin kuin tuolla Mendozassa.

– AaKoo

ps. On pakko vielä mainita, että reissumme oli tässä vaiheessa vasta alkuvaiheessa. Mitä pohjoisemmaksi matkasimme, sitä lämpimämmäksi kelit muuttuivat. Etelä-Amerikan ”kiertueeni” oli hyvin vaihteleva kaikin eri tavoin – niin lämpötilan vaihteluiden kuin maiden eroavaisuuksien suhteen. Jokaisesta Etelä-Amerikan maasta, tai itse asiassa jopa jokaisesta kaupungista ja kylästä saisi kyllä oman tarinansa. Ihan vain tämän ajatuksen tueksi, voisin ottaa seuraavaksi matkakertomuksen aiheeksi kostean trooppisen Iguassun putoukset (Iguazu Falls) Argentiinan ja Brasilian rajalla. 😉

Tavoitteena hyvä olo

Ole itsellesi armollinen. Ole ahkera töissä. Suorita arkiaskareet reippaasti. Tee sitä ja tee tätä. Itse huomaan kompastuvani jälleen samaan kuoppaan. Liikunta jää kaikkien velvotteiden alle ja vähitellen se tippuu pois päivän todo-listalta. Siitä ei vain millään saa rutiinia niin, että se soljuisi muun puuhastelun seassa. Luin jostain, että kun kymmenisen viikkoa harrastaa liikuntaa tiettyinä ajankohtina siitä tulee rutiini. Ei tullut.

Heti kun töitä tulee enemmän, jaksaminen kaikkeen muuhun rajoittuu. Kun pakolliset velvoitteet (kaupassa käynti, kotiaskareet yms.) on suoritettu töiden jälkeen, ei jaksa enää muuta. Päivän mittaan valmistan itseäni työpäivän jälkeiseen liikuntahetkeen. Toistuvasti muistutan itseäni liikunnan jälkeisestä euforian tunteesta – eikä sen tarvitsisi olla edes pitkäkestoista – mutta jaksamiseni on rajallista. Huomamatta annan itselleni luvan, että liikunnanilo rajoittuu vain hyötyliikunnan varaan.

Siitä alkaa usein syöksykierre. Itsensä hyväksyminen tekojensa kautta on jostain syystä erittäin vaikeaa, ainakin allekirjoittaneelle. Tunnustan, olen aika itsekriittinen ihminen. Aina on varaa parantaa ja tehdä jotain enemmän. Harvemmin on aidosti tyytyväinen tekemiseensä. Tunnistatko tässä kenties palasen itseäsikin? Nyt armahdan sinut ja muistutan sinua siitä yksinkertaisesta tosiasiasta – sinä riität sellaisena kuin olet.

image

Tykkään itse keräillä mielenkiintoisia mietelauseita lehdistä ja teelapuista. Koen, että osa hyvinvointia on avoin mieli tulevaan. Kaikki otetaan vastaan sellaisena kuin on. Kunpa itsekin osaisin ajatella itsestäni yhtä avoimin mielin.

On aika ottaa toinen toimintamalli apuun.

Luin viime viikolla artikkelin siitä, miten paremman olon saavuttaisi yksittäisten valintojen kautta. En tarkoita päätöksiä ”nyt minä reipastun ja liikun niin ja niin monta kertaa viikossa” vaan pienen pieniä valintoja kohti tavoitetta. Idea on suorastaan nerokas.

Otetaan nyt esimerkkinä tavoitteeksi -5kg ja iloisempi ja energisempi mieli kuluvan vuodenajan aikana. Tiukka ruokavalio ja kurinalainen liikuntaohjelma varmasti ajaisivat saman asian, mutta on olemassa toinenkin, lempeämpi vaihtoehto. Aamulla kun keräät eväitä töihin mukaan, otatko itsetehdyn lounaan mukaan, haluatko mennä työkavereiden kanssa lounaalle vai ostatko mielummin roiskeläpän (eli saarioisten pizzan) kaupasta ja pidät lounastauon minimissään? Pidemmällä juoksulla oma lounas saattaa tuoda enemmän energiaa työpäivään kuin noutopöydän uppopaistettu ruoka tai keinotekoinen einesruoka, mutta toisaalta herkullinen jälkiruokaherkku voi maultaan pieksiä proteiinirahkat mennen tullen. Eikä se haittaa.

Valintojen kanssa on elettävä. Se on aika vapauttava ajatus. Päivän aikana tulee tehtyä lukuisia valintoja; mitkä vaatteet laittaisin aamulla päälle, pistänkö tuon työpaikan kahvipöydällä olevan makean napostelupalan poskeen vai en, kävelisinkö portaat hissin sijaan jne. Jokainen valinta tuottaisi hyvän olon – oli se sitten terveellinen vaihtoehto tai ei. Ja se siinä parasta onkin.

Tottahan se on, että se vaatii enemmän kärsivällisyyttä, sillä tulokset tulevat hitaamin kuin kurinalainen elämäntapa, mutta itse en ainakaan nauti elämästä, jos se on liian kurinalaista ja ”kaikki kiva” olisi listalta kiellety. Eihän tuo kuitenkaan haittaa, jos tehdyt valinnat tekevät antavat sinulle onnen tunteen siinä hetkessä. Silloin sitä ei voi katua myöhemmin.

 

image

Just do what makes you happy.

-AaKoo

Ps. Tämän iltapäivän valintani on jooga ja rentouttava infrapunasauna. Ei intervallireeniä ennen joogaa (niin kuin joskus tapana on), vaan tavoitteena on tällä kertaa rentoutuminen ja töistä perusteellisempi irtautuminen. Vaikka kuntosalille nämä menenkin tekemään, se saa nyt riittää. Arkenakin elämästä pitää muistaa nauttia. Miten sinä nautit elämästä tänään?

Seesamilohi – makumatka Japaniin

Tämä on pieni turina japanilaisesta makuelämyksestä – kotoa käsin. Olette saattaneet huomata, että jos en pääse reissuun sillä sekunnilla kuin haluaisin, tuon reissun luokseni – makumatkan muodossa.

Sushi on allekirjoittaneelle ainutlaatuista herkkua. Ei siksi, etteikö olisi mahdollisuutta suosia tuota Aasian suurta vientituote suosikkiani myös Tampereella. Täällä tosiaan on montakin hyvää sushipaikkaa. Koen niin, että tiettyä ruokaa ei pidä syödä liian usein, muuten siihen tottuu liikaa ja ruokalajin ainutlaatuisuus katoaa. Pitkään aikaan ei ole tullut syötyä japanilaista ruokaa ja siksi onkin mahtavaa, että testattiin tätä ruokaa kotona keskiviikkona. Olin unohtanut kuinka hyvältä japanilainen ruoka maistuu.

Olin myyty heti ensimmäisestä haarukallisesta. Soppa 365 -ruokasivusto, josta Mikko bongasi respetin, ei pettänyt tälläkään kertaa. Eikä myöskään Mikon kokkaustaidot. Oli todella hienot makuilotulittelut suussa – malttia sitten sen wasabin käytön kanssa. Seesamisoijasitruunamehu -marinadi ja wasabikermaviilikastike ovat mieletön combo! Lisäksi, pehmeä lohi ja rouskuvat vihannekset tuovat tähän paletiiin erilaisia tekstuureja. Makuelämys todella oli kuin sushi ilman riisiä ja levää. Oi, nam!

Tätäkään reseptiä varten ei tarvitse osata taikakonsesta, jotta ruoka maistuisi superhyvältä ja siksi haluan vinkata siitä teille! Helppo ja maukas ruoka jälleen kerran.

Seesamilohi

 

Marinadi

2 rkl soijakastiketta
1 rkl sitruunamehua

Kala

400 g nahatonta lohifileetä
1 dl seesaminsiemeniä

Lisuke

1 porkkana
150 g vihreitä papuja (pakaste)

1 parsakaali
1/2 rkl soijakastiketta
1 rkl sitruunanmehua

Kastike

1 dl kermaviiliä
2 tl wasabitahnaa

Valmistusohje

Sekoita marinadi.
Leikkaa kala parin sentin kuutioiksi ja
nosta palat marinadiin 15 minuutiksi.

Leikkaa porkkana ohuiksi tikuiksi.
Keitä porkkanoita, papuja ja parsakaalia
vedessä 2 minuuttia.

Huuhtele kasvikset kylmällä vedellä
ja siirrä ne tarjoilukulhoon.
Yhdistä soija ja sitruunamehu
ja kaada seos kasviksille.

Nosta kalapalat marinadista
ja kierittele ne seesaminsiemenissä.
Paista kalat öljyssä (2–4 minuuttia).

Sekoita wasabi kermaviiliin.
Lisää makusi mukaan sitruunamehua ja suolaa.
Tarjoa lohipalat kasvislisäkkeen
ja kermaviilikastikkeen kanssa.

Soppa 365 -sivuston ”Seesamilohen”
alkuperäinen resepti on luettavissa täältä!

-AaKoo

Follow my blog with Bloglovin

Matkakuumeilua osa 70406102

Suljen silmät ja annan mielikuvituksen juosta. Kuvittelen silmän kantamattomiin jatkuvat hiekkarannat, lämpimän kevätpäivän ja raikkaan tuoresmoothien kädessäni. Keskustassa jyrkkenevät kadut ovat suomalaiselle hurja näky, mutta matkatessa vanhalla keltaisella ratikalla, ne osoittautuvat elämykseksi. Sympaattisella korttelinpätkällä mosaiikkiset yksityiskohdat, ja värikkäät rakennukset vievät huomioni. Kuulen fadon rytmin läheisessä puistossa. Ihmiset tanssivat siellä härkätaistelun elkein. Paikka on kuin San Francisco siirrettynä Eurooppaan – tätäkö on Lissabon?

En ole ollut Lissabonissa aiemmin, mutta tällainen mielikuva minulle on kaupungista tullut. Viime vuonna minun piti lähteä joogalomalle, joka osittain olisi sijoittunut Lissaboniin ja osittain Portugalin eteläkärjessä sijaitsevaan pikkukylään. Harmillisesti se matka peruuntui. Huhtikuussa on revanssin aika. Tällä kertaa, en lähde joogalomalle, mutta eiköhän sieltä löydy kaikkea muuta kivaa nähtävää ja puuhasteltavaa.


Olemme Mikon kanssa hyvin leppoisia matkailijoita. Ei juosta hiki hatussa nähtävyydeltä toiselle vaan fiiliksen mukaan lähdetään tallustelemaan johonkin suuntaan. Kun tulee jokin kiva kahvila tai terassi vastaan, istahdetaan ja jaloitellaan hetki. Välillä on ihan vain mukava istuskella ja ihmetellä ohikulkevia paikallisia ja päästä sisälle paikalliseen sykkeeseen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Mikko maistelee paikallisia erikoisoluita, ja minä fiilistelen persoonallisia kadunpätkiä ja maistelen paikallisia herkkuja.

Kuljemme usein jalan, mutta joskus on järkevämpää ottaa Mikon pyörä kainaloon ja hypätä paikallisliikenteen kyytiin kaupungin toiselle laidalle. Tällä kertaa suuntaamme mahdollisesti myös kaupungin ulkopuolelle, sillä jokin sympaattinen pieni rantakohde tai kylä kiinnostaisi tutkia paremmin. Katsotaan lähempänä mikä fiilis on (ja miten säät suosivat kauemmaksi tehtyjä päivän retkiä). Toisaalta en myöskään uskalla fiilistellä matkaa ihan järjettömästi vielä, ettei tule takapakkia. Olen vähän taikauskoinen, varsinkin Lissabonin suhteen. Tapamme mukaan varmasti avaamme pienen matkaoppaan vasta lentokoneessa ja annetaan lomatunnelman viedä mukanaan.

Nämä kuvat toivottavasti välittävät saman letkeän lomatunnelman, joka meillä itsellämme on reissuilla. Kuvat sijoittuvat muun muassa Kööpenhaminaan, Amsterdamiin (se olen minä violetissa takissa kirjaimen alla) ja Kuubaan. Kuvat voi muuten klikata halutessaan isommaksi.

Tämä reissu tulee olemaan tämän kevään talvilomakohteemme. Facebookin uutisvirtaan pompsahti eräänä aamuna tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Ennen sitä vasta palloilimme ajatuksilla mihin haluaisimme pidennetyksi viikonlopuksi suunnata. Lämmin kaupunkiloma oli ainakin allekirjoittaneella kovasti pohdinnassa.

Tämä tarjous oli Lentodiilien julkaisema Lissabonin tarjous, johon sisältyi meno-paluu-lentojen lisäksi 5 yötä 4*hotellissa. Yleensä hankimme lennot ja majoituksen erikseen (ja majoitus harvemmin hotellista), mutta nyt kokeilimme uutta lähestymistapaa. Molemmat yhdessä olivat hyvässä tarjouksessa, eikä hotellikaan ole hassumpi sijainniltaan (ja kaiken lisäksi vielä uusi), niin siinä kohtaa oli pakko pyyhkiä unihiekat äkkiä silmistä ja miettiä asiaa tarkemmin. Impulssiivinen luonteeni ei antanut enää periksi.

Tuo numerosarja otsikossa ei suinkaan ole sorminäppäryyteni taitoleikki vaan ovelasti ilmaistuna lähtöpäivämme, vielä 7 viikkoa ja sitten se on vamos – letsgo!

– AaKoo

Ps. Uudet lukijat, muistakaa blogin Facebook-sivut! Sinne tiputtelen toisinaan muun muassa ekstramateriaalia aihepiireihin liittyen ja reaaliaikaisia höpinöitä. 

Follow my blog with Bloglovin

Ystävyydestä

Olen huono pitämään yhteyttä. Syy tähän on yksinkertainen, ja varmasti yleinen. Arkeni on melkoista rumbaa taajamajunien ja paikallisbussien tahtiin töihin ja takaisin kaupunkiin (Tampereelle). Sen jälkeen kiiruhdan vielä harrastusten ja arkipuuhastelujen pariin. Illansuussa olen kotona. Seuraa päivän paras hetki, uppoudun viltin alle sohvan nurkkaan ja jumitan siinä loppuillan.

Silloin somekanavat laulavat, mutta harvemmin otan suoraan yhteyttä ystäviini (hädintuskin edes vieressä istuvaan avopuolisooni). Otan heihin yhteyttä vasta silloin, kun on pakko. Olen niitä ihmisiä, joiden kommunikaatio toisten kanssa rajoittuu facebookin tai instagramin tykkää -painikkeen varaan. Kun ei ole pakko olla reipas, olen laiskiainen ja päivän saavutukset huomioiden, ylpeä siitä. Tämä varmasti on karsinut joitakin ystävyyssuhteitani elämän varrella ja tiedostan kyllä ongelmani.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan ystäviäni, ja he ovat minulle hyvin tärkeitä. Ystävät tekevät elämästä hauskan ja irtauttavat minut aika ajoin arjen oravanpyörästä. Näin 30 ikävuoden kynnyksellä, sitä kuitenkin huomaa usein pohdiskelevansa, miten nämä ihmiset ovat löytyneet viereeni ja sinnikkäät yhä pysyvät siinä. Olen heistä suunnattoman kiitollinen. Huomaan nyt, miten ystävyyden merkitys muuttuu vanhetessa.

Olen myös huomannut eräänlaisen kaavan toistuvan ystävyyssuhteissani. Peruskoulusta lähtien, jokaisesta opinahjosta on löytynyt minulle 1-2 luottoystävää. Kuitenkin, kun aikaa kuluu muutama vuosi valmistumisesta, välit ovat (viimeistään sitten) kylmenneet – paria henkilöä lukuunottamatta. Pelkästään erilaiset elämäntilanteet eivät tätä selitä, ja siksi kaava hämmentää minua. Mitä itse olen tehnyt väärin? Onko luonteessani jotain sellaista mikä ärsyttää ihmiset pois luotani? Tai yleisellä tasolla – miksi vankaksi luulemani ystävyyssuhteet katkeavat? Miksi yhteydenpito on niin hemmetin vaikeeta? Voiko näihin kysymyksiin edes löytyä vastausta?

Ihmissuhteet ovat meikäläiselle aina ollut mystinen arvoitus. Haluaisin kuitenkin uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Ja että kaikilla kohtaamisille on tarkoituksensa. Toiset jättävät isomman jäljen kuin toiset. Suurimmat arvet katkenneista ihmissuhteista ovat tapahtuneet silloin, kun ei ole tullut selkeää päätepistettä. Viimeistä keskustelua, jäähyväisiä, loppuratkaisua. Sama koskee myös tilanteisiin, jolloin välit tulehtuvat pahasti. Silloin anteeksianto saattaa vaatia pitkän prosessin. Itseäni on kovasti auttanut alla oleva sitaatti asian pähkäilyyn. Turhaan myrkyttää itseään pahalla ololla. Parempi antaa anteeksi ja mennä elämässä eteenpäin.

Anteeksianto on taakasta luopumista, parempaan tulevaisuuteen investoimista. Kantaessamme katkeruutta ja vihaa olemme kuin aikeissa myrkyttää jonkun, mutta juommekin myrkyn itse. Antaessamme anteeksi ja päästäessämme irti menneestä annamme itsellemme meille kuuluvan vapauden ja rauhan. – Hyvän Elämän Anatomia: Sara Karlsson ja Pia Sievinen

Tämä on yksi syy, miksi pyrin aina aamuisin nousemaan sängystä positiivisin mielin. Haen myös positiivista energiaa muista. Elämään mahtuu paljon tilanteita, joissa jonkun esimerkiksi työkaverin negatiivinen energia eli huono päivä tai ilkeä asenne tarttuu muihin. Silloin itse otan jalat alleni ja poistun paikalta. Otan herkästi haltuuni muiden ihmisten fiiliksen, myös sen negatiivisen ja se saa minut tuntemaan ahdistuneeksi.

Myös somemaailman uutisvirrat tukevat positiivisuuden ilmapiirin keskellä olemista. Näen usein Facebookia tai Instagramia selatessani erilaisia mietelauseita ystävyyteen liittyen. Sanoma niissä on usein rauhoittava. Ne liittyvät usein elämänmuutoksiin tai ristiriitojen ratkaisuun. Kyllä, minä myönnän monesti haikailevani ystäviä, joihin en ole ollut tekemisissä pitkään aikaan – jopa vuosiin. Valitettavasti elämme kuitenkin hyvin itsepäisessä maailmassa, jossa ei hevillä anneta anteeksi ja keskitytä tulevaan. Ystävyys on kuitenkin aina kahden kauppa.

Tiedostan kuitenkin myös, että joidenkin kanssa vaan napsahtaa ajatukset yhteen ja vaikka välissä tapahtuu mitä tahansa, se sama napsahdus toimii yhä pitkänkin tauon jälkeen. Kaukana ja myös ulkomailla asuvien ystävien kanssa on ihana huomata, kun käy juuri niin. Vaikka tapaamiset jäävät vähiin (1-2 krt / vuodessa), eikä internetin yli viestittelykään kovin aktiivista ole, jälleennäkemiset ovat aina yhtä hauskoja ja helppoja. Etäisyys ei ole aidolle ystävyydelle ongelma. Ikään kuin jatkaisi vaan siitä mihin se edellisellä näkemisellä jäi.

Yksi rakkaimmista ajanvietteistä ystävien kanssa on lauta- ja konsolipelien parissa pelailu. Silloin ei tarvitse vatvoa omia ongelmia vaan päinvastoin. Pelatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun ja on läsnä ystävien kanssa. Anteeksi nostalgisuuteni, mutta se todella on minulle terapeuttista. Siksi aina sanonkin, että pelin voittaminen ei ole minulle tärkeintä, vaan se läsnäolo ja yhdessä viihtyminen. En ole ikinä ollut kovin kilpailuhenkinen.

Mistäkö keksin nyt aiheen kirjoittaa sanasen ystävyydestä? En ainoastaan lähestyvästä ystävänpäivästä vaan, koska tuleva viikonloppu on minulle muutenkin erityinen. Helmikuun toinen viikonloppu on yksi minun alkuvuoden kohokohdistani, koska kaksi vuotta sitten muutimme avopuolison Mikon kanssa omaan kotiin. Viikonloppu osoittautui kaikkien aikojen ystävyyden ja välittämisen superviikonlopuksi. Alkuperäinen idea oli vain tehdä pintaremontti ja muuttaa korkeintaan tärkeimmät tavarat vanhasta asunnosta uuteen. Ystävien ja sukulaisten huikealla energialla teimme kuitenkin sekä pintarempan (eli tapetit saivat kyytiä ja eteinen sai energisen oranssin maalivärin) että muuton ja molempien kaikki tavarat siirtyivät hirmuisella vauhdilla uuteen kotiin.

Se oli ihan älytöntä. Aamusta iltamyöhään paiskettiin hommia. Sitä mukaan, kun edellisten virta alkoi hiipua tulivat toiset uudella innolla jatkamaan siitä mihin oli jääty. He toivat samalla meihin, Mikkoon ja minuun, uutta virtaa jatkaa projektia loppuun. Ilman ystäviä, meidän koti ei olisi meidän näköisemme, mutta kodissa on myös heidän kädenjälkensä, rakkaudellinen kosketus. Aika ajoin katsellessani ympärilleni kotona, fiilistelen tuota viikonloppua ja monia yhteisiä viikonloppuja niiden seinien sisällä sen jälkeen. Ilman heitä olisi monet naurut ja onnenhetket jääneet kokematta, huolet ja maailmanparannushetket purkamatta – unohtumattomista maalaus- ja tapettitalkoista puhumattakaan.

Siitähän ystävyydessä kuitenkin loppujen lopuksi on kyse. Auttamisesta. Välittämisestä. Tukemisesta. Olla tarvittaessa läsnä. Rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Ihanaa ystävänpäivää kaikille!

– AaKoo

Follow my blog with Bloglovin